PAKOMATKA


Miete:
On parempi elää kuin kuolla 
jonkin puolesta

Oltiin kävellen matkalla kohti Tuhnajaa. Nimi oli niin outo, että se jäi heti mieleen. Se oli niin kaukana kauppalasta, etteivät pommikoneet sitä löytä-
neet. Meidän koti oli vaaran rinteellä ja sen lähellä oli saksalaisten ampumarata ja kasarmi. Siitä ne marssivat usein talon oli ja lauloivat hai dii hai daa
hai dahhahhahaa, tai jotain sellaista. Ei siitä selvää saanut. Puhuttiin että niiden pitää kohta lähteä takaisin sinne mistä tulivat, mutta en minä tiennyt
mikä se paikka oli. Iltaisin ja öisin kuunneltiin lentokoneiden raskasta jylyä, kun ne suuntasivat rinteen yli kohti joentakaista kauppalaa. Äiti sanoi että
ne yrittivät pommittaa meidän taloa,mutta avasivat luukut liian myöhään.

- Miksi ne meidän taloa pommittavat? Minä kysyin.
- Siksi että ne luulevat näitä saksalaisten taloiksi, hän vastasi.

Nyt oli lähdetty pommituksia pakoon kauas Tuhnajaan. Isä oli sieltä etsinyt
meille paikan järven rannalla olevasta talosta. Käveltiin soratietä pitkin, mat-
ka tuntui toivottoman pitkältä. Jostakin takaa meitä lähestyi kuorma-auto,
jonka lava oli täynnä vankeja. Niin äiti minulle sanoi ja varoitti sanomasta
niille mitään, kun joku vangeista huusi minulle iloisesti. Hän heitti pienen nyy-
tin joka vieri tielle aivan meidän lähelle. Vangit nauroivat ja heiluttivat käsiään.

- Älä ota sitä, se voi olla myrkytetty, äiti varoitteli kun minä poimin nyytin
tieltä.
 Se oli nippu kosmoskyniä jotka oli sidottu yhteen pienellä langanpätkäl-
lä. Auto etääntyi tienmutkan taakse, mutta minulle jäi sen vangeista iloinen
kuva joka on säilynyt vanhuuteen asti. Eivät he niitä miehiä olleet, joita Go-
gol kuvasi näin: kaulat suorina ja päät ylväästi pystyssä he marssivat, en nyt
muista enempää että mihin. Ehkä vaikka Viipuriin vaihtamaan vanhat paikannimet uusiin.

Ne miehet auton lavalla olivat kaukana kotoaan ja tiellä taaperoiva pikkupoi-
ka herätti heidän mielissään muistikuvan. Voi olla niin, että heidän poikansa
jossakin kaukana olivat eksyksissä  ikuisesti, eivätkä he tarvinneet kyniä kir-
joittaaksen kirjeitä siellä mihin heitä vietiin.

Tuli toinenkin kuorma-auto. Sen kuljettaja oli ruotsalainen, mutta ymmärsi
mihin meidät vei. Järven rannalle, vanhaan maailmaan josta sota oli vielä
parin kuukauden päässä. Niihin aikoihin se oli vielä pitkä aika.   

KIRJOITTELE HUVIKSESI
Kielimyksiä kieleville. Jatkokertomus. Osa 3
(Osa 1. = 1.6., osa 2. = 14.6.)

Miete:
Syytä on turha etsiä,  koska
sillä on Januksen kasvot.

Jos teksti on epäselvää, on vastuu lukijalla. Mitä vähemmän tietää, sitä varmempi on arvaus. Koko fiktio perustuu arvailulle ja siitä voi noukkia tukuttain vastauksia. Se helpottaa lukijan elämää, koska hänen ei tarvitse enää pohtia todellisuuden ongelmaa, sitä mikä on. Eniten lukijaa helpottaa tieto siitä, että sitä ei olekaan. Tähän päämäärään päästäkseen kirjoittajan on ponnisteltava ankarasti vakuuttaakseen lukijan siitä, että on turha kuvitella todellisuutta, tai että todellisuuden voi myös keksiä. Siis sen mitä ei ole. Kaikki muu on turhaa, ja siksi vältä tarkkaa saivartelemista. Muista, että aika liikkuu  samalla kertaa molempiin suuntiin ja kiemuroi matkalla syklisiä solmuja. Jos aa on alussa,
niin kvanttifysiikasta tiedämme, että öö voi olla silti aakkosissa se ensimmäinen. Älä luota mihinkään sellaiseen, mikä näyttää täysin varmalta. Ihan hyvin voit jättää kirjoittamisenkin huomiseen.

Alussa oli sana. Mitä lähemmäs se pyrki häiritsemään mielenrauhaa, sitä kauempaa sen silmä tarkkaili sinua. Näytti siltä kuin se nauttisi vaihtelevasta etäisyydestä. Lakaisit kiusallisen sanan unohduksenmaton alle, mutta siihen ilmaantui kupru. Alituiseen se muistuttaa sinua  piilotetusta sanasta. Jos nostat maton kulmaa ja panet sanan pöydälle kaikkien nähtäväksi, sen yksinkertaisuus alkaa hävettää sinua. Monet kirjanoppineet ovat skeptikkoja. He ovat peittäneet sanoja ja sulkeneet ovia joita vartioivat. Arvelen, että oven takana on peilisali joka näyttää meille lukemattomat uudet ovet.

Ennen kuin alat kirjoittaa, tutki tarkoin millaisia neuvoja kriitikot ovat antaneet siitä mikä on oikea novelli tai romaani. Mitä tahansa tekstiä ei hyväksytä, ellei se noudata tiettyä kaavaa. Arvostelija on henkilö, joka osaa taidon parhaiten ja hänen neuvojaan on syytä kuunnella. Ei kannata pyrkiä omaperäisyyteen, vaan turvallisinta on pitäytyä arkisen realismin linjoilla. Tarina, olipa se novelli tai romaani, alkaa aina alusta, jota voidaan kuvata vaikkapa äänteellä aa. Se päättyy aina äännähdykseen, jonka merkki on öö. Loppupääte kuvaa kirjoittajaa itseään, ja siihen johdattelee kertomuksen ns. punainen lanka eli juoni. Tämän ohessa kulkee myös sisäinen jännite, joka ylläpitää lukijan mielenkiintoa loppuparahdukseen asti. Moni kirjailija on kokenut tuon tuskan parahduksen. Onnistuminen riippuu siitä, miten vakuuttavasti olet  ensimmäistä lukijaa eli kriitikkoa johdatellut lopputoteamukseen. Muista, että hän ei ole koskaan primus inter pares, vaan yksinkertaisesti ja aina primus.

 Ja kun alat kirjoittaa, unohda tämä kaikki. On kahta lajia toimituksia. Kustantajan toimittajat etsivät käsikirjoitusten paljoudesta ne tekstit, joiden rivien välissä irvistelevät eurosetelit. Romaanin sisältö ei ole tärkein valinnan kriteeri, vaan se, miten lopputulos voidaan onnistuneesti paketoida joulumarkkinoille. Vaikka kirjan sivut olisivat vain tyhjää valkoista paperia. Kirjailijan kuva ja ikä ovat myös tärkeitä tekijöitä. Parhaaseen myyntituottoon päästään, jos kirjailija on hyvän näköinen ja nuori misukka. Mielellään hänen tulee olla ammatiltaan vaikka toimittaja tai jollakin muulla elämänalalla menestystä saanut, ehkä peräti missikin. Työläistausta miellyttää kustannustoimituksia. Yli kahdeksankymppisiltä on turha odottaa mitään, sillä heillä on toinen jalka jo haudassa.  Saman kaltaisia ovat vaatimukset myös kulttuurilehtien toimituksissa. Niihin ovatkin kertyneet jostain selittämättömästä syystä kaikki kansainvälisyyden ja liberaalin asenteen omaavat apostolit, jotka eivät siedä vastaväitteitä. Heidän ympärilleen on kokoontunut samanmielisten kirJoittajien piiri jonka voimme nimetä kuplaksi. He tarjoavat niin paljon sopivaa tekstiä, että muita ei juurikaan mahdu mukaan eikä heitä tarvita.

Mikä siis avuksi? Täytyy vain muistaa, että absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta. 

VESIHIISI SIHISI HISSISSÄ

Miete:
Ihminen hallitsee tekniikkaa.
Vaiko päinvastoin?

Sosiaalinen kanssakäyminen on kärsinyt facebookeista ja kaiken maailman
instagrammeista. Minä olen tiukasti henkilohtaisen kontaktin kannalla ja
harrastan vain sujuvaa keskustelua. Kerrostalossa, jossa asuin parisen vuot-
ta sitten, asui näyttävän näköinen nuori insinöörineiti. Hän oli oikein dfiploo-
mi, niin että talonmies otti aina karvahatun päästään kun joutui neidin kanssa samaan hissiin. Ei hän koskaan muita sillä tavoin kunnioittanut, minua hän tuskin tervehti, humanistia.

Osuin kerran neidin kera samaan hissiin, johon minun suureksi iloksekseni
tuli tilapäinen häiriö. Neiti näytti vähän kiukkuiselta, siksipä päätin höllentää
vähän ohjaksia ja aloittaa syvällisen keskustelun.

- Neiti hyvä, suokaa anteeksi jos huomautan, mutta teillä on kellastunut koi-
vunlehti niskassa. Saanen poistaa sen, ihan kevyesti vain. Ei se tee kipeätä.

Neiti heitti minuun hämmentyneen silmäisyn ja minä, nopea gonzales, suori-
tin lupaamani toimenpiteen. - Kas noin, eihän sattunut?

Seurasi rasittava hiljaisuus. Jos hisssissä olisi seinäkello, se olisi raksuttanut
äänekkäästi. Katsoin fröökynän rintapieltä ja huomasin siinä nimen. Hänen etunimensä oli siis Laura.

Sinulla on kaunis ja kuuluisa etunimi, sanoin hänelle. Ikävää vain, että entisinä aikoina kauneuskäsitteet poikkesivat nykyisistä. Keskiajan naiset olivat usein lihavia ja heillä oli kaksi leukaa.

Katsoin tätä edessäni seisovaa kaunotarta tarkemmin ja huomasin hänet varsin tyydyttäväksi. Sinähän olet kelvolllisen näköinen, hoikka ja nätti. Päätin piristää tilannetta nipistämällä neitiä tiukan halkiohameen persuksesta.

Tiedätkö että Francisco Petrarca kirjoitti sinulle sonetin jo 1300-luvulla? Ehkä lausun siitä ajankuluksi muutaman pätkän, eihän niistä fysiokraateista tiedä milloin osaavat hissin korjata. Diploomityttö  näytti vähän kauhistuneelta, mutta ei sanonut sanaakaan. Niinpä aloin lausua 700 vuotta vanhaa sonettia:

Mitä siis tunnen ellen rakkautta? Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? Miten
tuo se kuolemantuskan jos on hyvää, miten jos se pahaa, täynnä suloutta?
Jos tahtoen hehkun, niin miksi itken, jos tahtomatta niin mitä on itkusta hy-
vää? Elävä kuolema, kuinka on näin syvää valtasi ellen salli rakkautta?

Hissi oli nytkähtänyt jo liikkeelle ja sen  ovi tempaistiin auki. Pari haa-
laripukuista realistia kuuli nuo viimeiset säkeet.

- Jaahah, että rakkautta siellä ehdittiin jo hioa, he virnuilivat.
-
Vaan neitipä oli jostain syystä hyvin kiukkuinen. Hän fletaisi minua suoraan naamaan punaisella laukullaan, jota olin joskus arvostellut aatteen väriseksi. Mutta nyt hissimatkan jälkeen punainen olikin minun nenäni, ja silmänaluset ihan fasismin mustat. En kehdannut kotona kertoa totuutta, vaan väitin että törmäsin hissin oveen. Eikä Laura-neiti enää sen koommin tervehtinyt minua.

NÄKÖKULMA

Miete:
Olen löytänyt nuoruuteni
unien sirpaleet

Olin maannut selälläni jonkin aikaa ja vasta nyt he huomasivat tämän tosiasian, toisin sanoen ymmärsivät tapahtumien todellisen luonteen. Matematiikan opettaja, maisteri Pyyvesi käänsi taulua niin, että saatoin hyvin nähdä sille piirretyt yhtälöt. Yksi suorista hipoi aivan pääni vierestä niin että hätkähdin. Miksi minä en saa maata rauhassa ja mikä on tuo into piirrellä irvokkaita kuvioita taululle joka on siihen syytön?
- Miksi sitten uneksit kesken oppituntia etkä seuraa opetusta, joka on tulevaisuudessa välttämätön, opettaja syytti minua.
– Kysymys on näkökulmasta, minä vastasin. Eihän tästä asennosta voi seurata asioita kohtuullisen varmasti, sillä tauluhan on väärinpäin. Ja samalla kaikki sille piirretyt töherrykset. Ei tämä ole ruotsin oppitunti, täällähän piti oppia elämään. Ja tulevaisuudesta minä en tiedä mitään, enkä koskaan tarvitse noita koukeroita.

Huomasin että jotkut  muista läsnäolevista nyökyttivät hyväksyvästi päätään. Joku kuului kuiskaavan sanan näkökulma, jota tunnusteli suussaan kuin rommikarakmelliä. Veera nousi tuoliltaan päättävästi, asteli määrätietoisesti ikkunalle ja avasi sen. – Täällä on täysi kevät, hän hihkaisi ja sai eloa koko porukkaan. Maisteri Pyyvesi teljettiin nyt karttakaappiin, josta alkoi kuulua äkeä sadattelu. Ja me lähdimme kaikin ulos maailmalle, porukka hajaantui sinne tänne ja minulla oli kova työ pysytellä Veeran kannoilla. Hän suuntasi kohti tuttua baaria, jonne tunkeuduimme lähes rinta rinnan, Veera kuitenkin vähän edellä vaikka häntä irvailtiin lattarintaiseksi. Minulle se kyllä sopi, sillä pidän matalasta profiilista.

Tilasimme gingeralet. Olin vähän epävarma ja varovainen, sillä en oikein tiennyt missä määrin tuo juoma piilottelee ytimissään alkoholia. Luotin kuitenkin Veeraan, jonka isän tiesin ehdottomaksi absolutistiksi. Toisaalta olisi varmaan rentouttavaa juoda päänsä täyteen ja lähteä Veeran kanssa ampumaradan taakse, siihen pöheikköön josta löysimme kaksitoistavuotiaina ison sammakon. En jaksa muistaa miten otukselle lopulta kävi, mutta meitä siitä syytettiin. Vetosin jo tuolloin väärään näkökulmaan, joka voi johdattaa tutkimukset kokonaan hakoteille.

Naukkailimme siinä kaikessa rauhassa gingeralet ja pohdimme, miten maisteri Pyyvesi ratkaisee ongelmansa. Siitä ei suorilla ja segmenteillä selviä ja sikäli kuin taannoin huomasin, lojuivat derivaatat pöydällä väärinpäin. Tai mitä lienevät olleet, minua joka tapauksessa alkoi kyllästyttää joutavanpäiväinen vatulointi. EhdotinVeeralle ampumaradan takaista pöheikköä, mutta hän tuli epäluuloiseksi. - Kuule en minä heti sun kanssa pöheikköön säntää kun vapaalle päästään.  En minä ole niitä tyttöjä, ettäs tiijät. Mene Roosan kanssa, sehän on sellanen niinku tiijät. 

Mutta enhän minä siitä mitään tiennyt, olin kyllä tarkkaillut heitä molempia tasaveroisesti. Ja sitten aikanaan, kun päädyin jommankumman kanssa naimisiin, en muista kumman,  oli koko ongelma jäänyt jo unohduksiin. Mietin tässä istuessani miten pysäyttävä tämä tilanne oikeastaan olikaan. Istuimme siinä Veeran kanssa jossakin tulevaisuudessa, muistelin Roosaa ja ryyppäsin lasista laihaa olutta. Veera näytti jotenkin poissaolevalta ja kun nyt oikein tarkensin katsetta, huomasin että hän todella olikin poissa. Siitä, minun vierestäni. Eihän siinä ollut edes hänen lasiaan. Siinä oli vain metallinen pikku astia, johon oli pantu suolasirotin, hammastikkuja sekä paperipyyhkeitä. Tuijotin niitä hetken tyrmistyneenä ja tein päätöksen. Kyllä minä nyt lähden sinne pöheikköön, ampumaradan taakse. Sillä mihin muualle he olisivat voineet piiloutua, Veera ja Roosa? Molemmat umpikieroja tyttöjä, enkä vieläkään tiedä kumman kanssa olen naimisissa. Koko tämä ongelma edellytti uutta tulkintaa ja uutta näkökulmaa.

AATOKSIA

Näitä nyt tipahtelee silloin tällöin mieleen. Jos lukijalla on vähänkin asiantuntemusta, hän huomaa heti, ettei kysymys ole aforismeista. Oikea mietelause on sellainen jota pitää otsa rypyssä pohtia. Jos se naurattaa, se on vitsi. Jotta mietelauseen oppii laatimaan, se edellyttää opiskelua jonkun asiantuntijan opastuksella, sitä lukiessa ei pidä hymyillä vaan omaksua periluterilainen vakava ilme. Tarpeeksi syvällistä ja vakavaa ei tarvitse edes selittää, koska se on sitä parempi mitä harvempi sanoman oivaltaa.
Tällainen luova työ vaatii myös kursseja sekä seminaarin, ja harjoitustöitä on hyvä
kyhätä samanmielisen, keskinäistä arvostusta ja ihailua uhkuvan porukan kesken.
Noh, nämä minun aatokseni eivät siis täytä aforismin vaatimuksia. Valta osa niistä
on syntynyt maatessani vuoteessa selalläni, jotkut jopa vessan pytyllä. Ongelmana
on vain se, mistä löytää nopeasti paperia ja kynän, ettei hiipivä dementia katkaise
ajatuksenjuoksua kesken kaiken. Vanhus ei tule kello kaulassa.


Elämä on lyhyt. Silti moni tarvitsee siitä selvitäkseen ajanvietettä.

Jos seisot etupuoli seinään päin, heität todennäköisesti vettä. Jos seisot takapuoii seinään päin, pidät luultavasti puolustuspuhetta  teloituskomennuskunnalle.

Ikävintä asiassa on, että minä olen väärässä. Vielä ikävämpää on, jos joku muu on oikeassa.

Etsitkö oikeutta? Se on haudattu lakipykälien alle.

Fiktio syntyy arjen sirpaleista.

Puheessa ei nähty mitään vikaa. Se oli puhujassa.

Seisovassa vedessä näet oman kuvasi. Vahinko vain, että vesi alkaa pian haista.

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se joka ei anna muille puheenvuoroa.

Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?

Peiliin on vaikea uskoa, se kun näyttää aina totuuden.

Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä.

Pidän yömyssyistä. Siksipä nautinkin niitä jo päivällä.

Aika on ylimääräinen ulottuvuus, jossa selittämätön on selitettävissä.

Koska ajatuksia ei voi sensuroida, ne on pakko unohtaa.

Ajatukset istuvat kuin kaarneet oksalla.

Absurdia ei tarvitse todistella, koska se on totta.

Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa.

Aika kulkee sykleissä. Vain historian valheet ovat lineaarisia.

Hetki lehahtaa hiuksiesi läpi, palava lintu.

On todellisuuksia joita ei voi todistaa.

Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita.

Byrokraatti saa taide-elämyksen pykälistä.

Älä hermostu. Se on vain totuuden toinen puoli.

Miksi monet epäjumalat ovat ihmisen näköisiä?

Totuus istuu yllättävissä paikoissa ja sillä on monet kasvot.

IKÄKYSYMYS


Elämä on lyhyt. Silti moni tarvitsee 
siitä selvitäkseen ajanvietettä.

Kun täytin 80 vuotta, aloin kokea kirjallista myrsky- ja kiihkokautta. Sturm und Drang. Nyt se on hiljalleen seestymässä varhaisromantiikaksi ja epäilen pahoin,
että tulen vielä kokemaan myös ajan, jolloin romantiikka puhkeaa ummustaan täyteen kukkeuteensa. Olen sitä silmällä pitäen ostanut jo uudet kalsaritkin, entiset kun
olivat sitä pitkälahvista mallia jossa pultun päissä oli kanttinauhat sitomista varten.
Ikävää, että ihastuttava rouvani suhtautuu vääjäämättömään kehitykseen epäluuloisesti. Hän on alkanut tarkkailla minua sillä silmällä. Sanon näin, koska en nuoruudesta enää muista tarkoin mikä se silmä on. Tarkkailun seurauksena en enää pääse yksin lenkkeilemään, vaikka kevät niin kutsuvasti kiehtoo mieltä. Päässä pyörii vain tämä Liebestraum, vaikka olenkin tilapäisesti unohtanut onko se Merikannon vai
Melartinin säveltämä. Tämä rakkauden trauma.Toinen kiehtova sävel on se Mariage d´amour, jonka soitin teini-ikäisille rokkareille ihan vain saadakseni nauttia hetken rauhasta. He kaikkosivat nopeasti paikalta, koska heillä on taipumusta välttää kaikkea sellaista, mikä kuulostaa musiikilta. Suosittelin heille myös lukemista. Sanoin että  Kuolleet sielut, suomennettu painos vuodelta 1882, on mitä parhainta kielenhuoltoa räppäreille, sometekstareille ja puhevikaisille. Ja vielä haluan suositella sitä myös vieraskielisten filmien käännöstekstien nikkareille, jotka alituiseen hokevat että kolme autoa ovat, ja että putkassa ei ollut montaa miestä.

Dementiasta minulla ei ole minkäänlaista vaivaa, kunhan vaan ajan kuluksi kirjoitte-
len. Se pitää mielen virkeänä ja tylsät vieraat kaukana, sellaiset jotka osaavat puhua
vain golfista tai sorsanmetsästyksestä. Tutkimuksissa on todettu, että henkiset harrastukset lisäävät myös ikää. Siksi olenkin nykyään keskittynyt iltaisin kirjoittele-maan rakkauskirjeitä  fiktiivisille fröökynöille, jotka minulle sitten unessa hymyilevät ja räpyttelevät silmiään.     

MIRKUN LUO

Päivän miete:
Jos seisot etupuoli seinään päin,
heität todennäköisesti vettä.
Jos seisot takapuoli seinään päin,
pidät luultavasti puolustuspuhetta
teloituskomennuskunnalle.

Tulin aamukoneella Helsinkiin ja ajelin taksilla Intercontinentaliin. Kokous oli Espoossa
puolilta päivin, oli siis sen jälkeen aikaa käydä morjestamassa vuosien takaista tuttavaa, vähän löyhäperäistä Mirkkua. Harmi etten muistanut puhelimessa kysäistä vieläkö hän asuu samassa paikassa kuin kahdeksan vuotta sitten. En edes tarkkaa osoitetta enää muistanut ja puhelinnumerokin oli jo kadonnut kännykästä. Ja mikä hitto se sukunimikin oli? Mustonen vai Puustinen?

Kokouksen jälkeen päätin etsiä hänet sieltä Liisankadulta jossa hän kahdeksan vuotta sitten asui. Valitsin tutulta näyttävän vanhan kerrostalon, ja uhallakin astuin kitisevään ja kolajavaan hissiin joka näytti lintuhäkiltä. Se hinasi minut neljänteen kerrokseen jossa valitsin oven jonka päällä oli nimikilpi Mustonen. Ovikello parkaisi kuin häntänsä saranan väliin jättänyt kissa ja oven rakoseen ilmaantui epäluuloisen näköinen silmäpari. – Päivää,
minä sanoin. Vieläkö Mirkku asuu tässä osoitteessa? Olen kauppaopiston konsistori Armas Kettunen ja minulla olisi hänelle vähän opintotukea koskevaa asiaa.

Ovi raottui jo vähän kohteliaammin avoimeksi. Kyllä hän täällä asuu, mutta on tällä haavaa kaupungilla. Käykäähän sisään, kyllä se sieltä jo pian palaa. Nainen puhui huoliteltua kieltä, varmaankin siksi että keksin tuon konsistorin. Minä astuin määrätietoisesti sisään ja silmäilin naista vähän epähienosti. Sellaisia me oppineet olemme jos huomaamme epäluuloa. Hän näytti kuusikymppiseltä ja vähän elähtäneeltä. Silmäluomet olivat tummilla kuopilla ja tukassa harotti unohtunut papiljotti. Hengitys hajahti eiliselle viskille. Mieleeni palautui kuvaus kollegisihteerskä Natasja Petrowna Korobotshkasta.

- Niin että opistollako sitä Mirkkua nyt kaivataan ja minkähän vuoksi, nainen ihmetteli. Minä vaan en tiennyt että se vielä opiskelee kaiken muun lisäksi.Sillä on nyt ollu tilapäinen työ jossakin, en nyt muista missä. Se on kova tyttö yrittämään.

Niin että oikein tyttö? Vähän nuo puheet minua hämmensivät. Minulla oli oma käsitykseni Mirkun yrittämisen laadusta ja tyttöydestäkin. Laskujeni mukaan kyseinen tyttö oli jo yli nelikymppinen, mutta kuva sopi tietoihin ja kokemuksiin joita minulla hänestä oli. Nainen lyllersi keittiöön ja kolisteli siellä astioita. – Minäpä pyöräytän herralle kahvit odotellessa.

Kahvia odotellessa silmäilin ympärille. Huoneen seinää vasten nojasi kaluste, jota ainakin minun nuoruudessani nimitettiin piirungiksi. Sen päällä oli rivi kehystettyjä valokuvia, ripille päästettyjä ja merimiehiä sekä happaman näköinen vanha pari. Nainen kattoi kamarin pöydälle parhaan kalustonsa ja kantoi palanpainikkeita, pipareita ja kakkua. Kamarin ovi aukesi yllättäen ja silmiini vilahti sieltä säikyn näköinen miehen naama. Tämän takana seisoi nahkaisiin tamineisiin vyöttäytynyt, riuska musta nainen, joka roikotti kädessään ilkeää ruoskaa. Minun kahvittajani antoi kiukkuisia käsimerkkejä ovelle, joka sulkeutui yhtä nopsaan kuin oli auennutkin.

Noukin hopeakiposta palasokeria ja hämmensin kahvia. Nainen puhui kahvia ryystäessään niitä näitä. Suku oli kuulemma lähtöisin Hollannista. Mistä lie tuo Mustonen siihen ymppäytynyt, Mursten se oli alkujaan ollut. Kesken juomisen päätin tiedustella vessan ovea, ihan turhaan koska näin että se oli ulko-oven vieressä. Nousin hätäisesti ja riensin turvapaikkaan, jonka oven raosta vakoilin kamarin tapahtumia. Heti kun olin poissa silmistä, lähti kahvia tarjoillut papiljottipää äskeiselle ovelle jossa lateli kiukkuisa ohjeita. Kun huomio oli nyt muualla, livahdin minäkin ulko-ovesta ja säntäsin takaisin kadulle. Matkalla kohti
hotellia vihelsin sitä jo sotaväestä tuttua marssia, Muistoja pohjolasta.