HAUKI

Miete:
Takaperin kävelemällä voi oppia
kaatumaan kunnioittavasti

Relevantti aksiooma

Valtaosa kirjailijoista hyväksyy nykyään käsityksen että hauki on kala. Sitä sanotaan realismiksi. Väitteeseen että hauki voi lentää, suhtaudutaan epäluuloisesti. Joka sellaista väittää, on joko psykiatrin potilas tai eteläamerikkalainen. Voi olla kommunistikin, niitäkin kuulemma vielä on. Minä tunsin aikoinani miehen, joka ei halunnut lentää mutta ilmoitti että hän polveutui kaloista. Hän väitti, että joku esi-isistä oli saanut idean ryömiä merestä
kuivalle maalle ja alkanut kasvattaa jalkoja. Eipä siis aikaakaan kun moisia puhuva mies
haastettiin käräjäoikeuteen pilkanteosta. Joku oli noista puheista ottanut herneen nenään, nimittäin joku sellainen jolla on tavallista suurempi tuulenhalkaisija keulakuvanaan. Kaikki eivät hyväksyneet näitä toimia ja syyttivät vastustajiaan ahdasmielisiksi ja mielipiteen vapauden tärveltäjiksi. Oli niitäkin jotka kohauttivat olkapäitään ja sanoivat, että mitä se kenellekään kuuluu mitä tuon onnettoman miehen esi-isät ovat tehneet. He arvelivat että
joko hauki on kala tai että kyseinen kala juksaa meitä. Joku filosofisempi henkilö esitti ajatuksen, että jos pidämme haukea kalana, ovat kaikki muutkin merenelävät kaloja. Sanoivat että tämä on asiaan liittyvä looginen syllogismi.
Ajatus herätti kiihkeän debatin tiedemiespiireissä. Vastustajat vetosivat siihen, että mitään ei ole vielä todistettu eikä aineetonta väittämää edes voida todistaa koska joko haukea tai itse kalaa ei ole edes olemassa. Kiivas väittely päätyi lopulta kompromissiin joka ei ketään tyydyttänyt, mutta joka jäi kaihertamaan kaikkien osanottajien mieltä. Päätöslauselmaksi sovittiin myös kirjallisuuden kritiikkiin soveltuva relevantti aksiooma, jossa kysymys hauen ominaisuudesta korvattiinkin esimerkillä ornitologiasta: jokaisesta ei ole kukkopojaksi tieteen tunkiolle. Riittää jos osaa vakuuttavasti kiekua. Tämä pätee myös kirjallisuudessa.

EX  TEMPORE


Miete:
Puheessa ei nähty mitään vikaa.
Se oli puhujassa.

Askeleet kuuluvat jo kaukaa käytävältä, minuuttien takaa. Pysähtyvät kuin joku haukkoisi ilmaa, ja minä kuulen selvästi hengityksen. Se joku viipyy oven takana ja miettii hetken, ajattelee luultavasti että minä tässä varmaankin olen. Kun ovi vihdoin aukeaa, näen heti tulokkaan silmistä että on minun vuoroni tänään. Haapapuun oksa hankaa ikkunaa, ulkona paistaa aurinko ja siellä on koko vapaus.

Mietin että vaatimuksia on paljon ja kaikki ne tulevat eri suunnista. Mikä tässä nyt neuvoksi? Pitäisi olla jokaisen mieliksi, kumarrella sinne ja tänne tai vaieta kokonaan. Vaitonaisuuskin halutaan kokea vihamielisenä. Siksi he ovat päättäneet antaa minulle viisi minuuttia aikaa, vaikka sanovat että ex tempore! Pitäisi nyt selvittää lyhyesti ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin joita on pohdittu hyvin kauan. Vuosisatoja, tuhansia. Vääriä vastauksia tai neuvoja ei hyväksytä, ne on kriminalisoitu oikeassa olevien kokouksissa. Mutta jos näin kerran on, niin mitä he sitten minulta odottavat?

Aion nyt pitää esitelmän jota he kaikki tulevat kuuntelemaan. Nekin jotka eivät minua usko. Tiedän että etukäteen valmistelemattomalla puheella on tarkkaavaisin kuulijakunta. Sanat ovat valmiita leijailemaan ilmaan, ja niiden kadotessa tunnen äkkiä keveyttä. Tuntuu että olen voittanut ja illalla voin nukkua uudelleen ilman korvissa kaikuvia askelia. Enkä minä sitten enää edes muista mistä heille puhuin. 

KEIKKA

Kolme ikääntynyttä naista oli jo ehtinyt torjua minut kun hain heitä valssiin. Tämä oli jotakin ennen kuulumatonta, sillä koskaan aikaisemmin en ole kokenut sellaista nöyryytystä. Minä, parkettien par-taveitsi! Lähes seitsemänkymppisiä, vaihdevuotensa jo kunnialla purjehtineita mummoja. Mikä panee ihmiset vielä tuossa iässä hakeutumaan vaikeuksiin ehdoin tahdoin, kun vanhuuden koipussi jo odottaa kita ammollaan. Pitäisi heidän tietää, että iän karttuessa miehen järki terävöityy. Tunnen heitä kohtaan syvää myötätuntoa ja iloitsen tosiasiasta, ettei minulla vielä toistaiseksi ole ollut vakavia rauhasvaivoja. Pientä kolotusta vasemmassa olkanivelessä ja hengästymistä jyrkissä portaissa. Niistä ei auta ääntä pitää. Tunnen itseni korkeintaan kolmekymppiseksi, mutta olen jo lakannut odottamasta kutsua kertausharjoituksiin. Kersantit istuvat nykyään raastuvissa kuuntelemassa tuomioitaan holtittomasta aseenkäsittelystä. Kun kerroin tämän yhdelle noista mummoista, purskahti hän häijyniloiseen nauruun, mikä loukkasi minua. Eikä hän hievahtanut paikaltaan.
      Olin vapaalla, sillä Roosa oli aamulla lähtenyt eläkeläisten bussissa Pärnuun. Minä en sinne lähde jouten lorvailemaan, sanoin hänelle. – Jos nyt muutaman päivän siellä viipyisit, niin minä saan täällä paljon aikaan kun et pyöri jaloissa nalkuttamassa, hänelle tokaisin.Tämä oli nyt ensimmäinen ilta, ja päätin viettää sen rentoutumalla ennen varsinaista työnsuunnittelua. Tällä haavaa minua kiinnosti viehättävä punapää, joka istui selkä minuun päin jonkin matkan päässä edellä jo mainituista mummoista. Teki mieli tutustua lähemmin ja udella olivatko hiukset luonnonpunaiset vai käyttikö hän egyptiläisten jo muinoin suosimaa hennaa. Oliko hän ehkä (ja toivottavasti) kiinnostunut tähtitieteestä tai paleontologiasta. Jos häntä nyt hakisin vaikka valssiin, haluaisiko hän kolmen neljäsosa tahdissa kuunnella siihen riimittämäni runon. 
      Epäonnistuneet hakuyritykset tekivät minut vähän varovaiseksi. Siksi tilasinkin viidennen viskipaukun, ja minähän en juuri muuta nauti kuin laatua. Sitä en aio hänelle kertoa, koska vältän tuotemainontaa. Tuo viehättävä nainen istui parin muun kanssa  ja minä pidin heitä tarkoin silmällä.
Tilaisuuden tullen halusin olla ensimmäisenä paikalla, tarttua hänen puseronsa olkaimeen ja kumartaa. Saanko luvan? Ihmettelen aina sitä keneltä tuo lupa anotaan, sillä paikalla ei näy nytkään yhtään itsetietoisen näköistä aviomieheksi soveltuvaa gorillaa.
      Tuumasta toimeen. Paikalta noustessa oli pöydänjalka vähällä kampata minut naamalleni, mutta vältin katastrofin horjahtamalla kulkusuuntaan. Mummot vaikenivat ja heittivät toisiinsa merkitseviä silmäyksiä. Horjahtelin määrätietoisesti tarjoilijoiden ja bailarikansan lomitse kohti punapäätä.
Ohut savu kiemuroi naisen ruskeiksi lakattujen kynsien pihdeissä lerpattavasta savukkeesta. Tartuin häntä kuvitelmani mukaan vasemmalla kädellä kevysti olkapäästä ja nuuhkaisin viehkeää tuoksupilveä. Hän käänsi kasvonsa ja jäi tuijottamaan raskaiden ripsiensä lomasta suoraan kohti. Hämmentyneessä katseessa häivähti tunnistamisen häivähdys. Lyhyen hetken tunsin tarvetta istua johonkin, sillä polvet äkisti halvaantuivat.
- Niin että lähtisitkö? Minä kysyin avuttomasti.
Hänen pöytäseurueensa istui eteensä tuijotaen kuin hautajaisissa. Hän nousi vastentahtoisesti. Ja niin me lähdimme sinne missä ihmisiä pyöri kuin puuro padassa.
- Sinäkö olet alkanut vakoilla minua, Roosa kysyi ensimmäisten kiepsahdusten jälkeen.
Ärsyttävä kysymys.
- Muistelen tässä vaan, että sinunhan piti lähteä Mallorkaan tai mitä se nyt oli, minä puolustauduin. Vaan täällähän sinä istuilet jonkin mummokatraan kanssa ryyppäämässä ja sauhuttelet norttia kuin heinämies. En minä edes tunnistanut kun olet niin sotamaalannut ja nyt vielä nikottelet kun minä tässä vähän ihmettelen. 
- Eivät ne mitään mummoja ole, Roosa sanoi happamasti. Naisyhdistyksen johtokunta se on ja laiva lähtee vasta huomenna aamupäivällä. Tultiin tänne vähän aikaa viettämään kun kaikkien äijät on jossakin liittopäivillä.
      Ja vielä hän jatkoi samalla kun minä nuuhkin vahvaa tupakan lemahdusta.
- Liitopäivillä sinäkin näytät olevan, niin että älä yhtään arvostele. Mitä hittoa sinä muuten täällä teet? Me on keskusteltu teistä aviomiehistä koko ilta, ikävöity ja oltu huolissamme siitä miten te nyt tulette toimeen muutaman päivän.
- No sitte, minä sanoin ja Kulkurinvalssin jälkeen vein hänet takaisin paikalleen. Eihän tässä mitään, ajattelin ja päätin lähteä kotiin. Kaikki tässä elämässä järjestyy kunhan vain asiat saavat selkeät perustelut.

     

KUNNIAN KENTILTÄ


Sankarit Kappadokian maan
samosit kilvaten Kilisteaan
(C.M.Bellman, suom. Otto Manninen)

Sotaan liittyvät fraasit ärsyttävät minua. Nuoret miehet marssivat rivissä rinta rinnan, pistimet
tanassa kohti vihollista joka tähtäsi ja ampui heitä. Molemmin puolin kaatui miestä kuin viikatteella heinää. Olivatko he kaikki varmoja asiansa oikeutuksesta? Mikähän se oikeutus oli? Kuo-
lema sotakentällä vallanhimoisten ja suuruudenhullujen hallitsijoiden oikkuja noudattaen. Ja Jumala oli tietysti aina meidän puolellamme, sitä hokivat ja vakuuttivat molemmat taistelun osapuolet.
Monet sodat historiassa käytiin siksi, että joku kansaa veroilla ahdistanut verenimijä tunsi itsensä loukatuksi ja rahvas halusi lähteä sotimaan kuninkaan puolesta. Miehen joka ei osannut omin voimin edes tarpeellaan käydä.
Lisää fraaseja: kunnia, uskollisuus ja velvollisuus, sankarit kunnian kentillä. Ne kuuli sorean soiton, mink taiston temmellys toi. Noilla kentillä ei juurikaan nähdä niitä jotka yllyttävät tappelemaan ja joiden kunniantunnosta niissä on kysymys. Sankarien haudoilla totuus istuu yllättävän monissa asennonnoissa ja sillä on monet kasvot. Sankareita yllyttävät myös ne, joiden mielestä oma kansa on aina ensin. Tämä kansa on parempi kuin muut, sen kieli sopii parhaiten kaikenlaisen kulttuurin kieleksi, se on muita kehittyneempi ja kauniimpikin. Meillä on hyvä syy ja oikeus pitää kaikkia muita meitä huonompina.
Nationalismi on nykyään kirosana ja tajunnanvirtojen tulvissa ihmiset juoksevat sitä vihaavien pillin perässä ja seuraavat niiden soittoa kuin  hiiret Hamelnin pillipiiparia. Uskomatonta että nationalismi ei ole saanut mitään hyvää aikaan, vaan ainoastaan pahaa? Maailmansodat ja kaikki muutkin rähinät. Eikö se näy taiteessa, musiikissa eikä kirjallisuudessa, arkkitehtuurissa? Monet eivät halua tunnustaa tosiasiaa, että kapinat ja vallankumoukset syntyvät aina siellä, missä valloittaja on miehittänyt ja isännöinyt. Siellä syntyy myös kiihkoinen nationalismi, missä valloittaja on vedellyt rajoja oman mielensä mukaan.
Kapinat ja vallankumoukset syntyvät myös siellä, missä kateus kuplii ja sairas kilpailuhenki löyhkää.
Lopettaako kaupan vapaus ja avoimet rajat lopulta kaikki turhat sodat? Suhtaudun tuohon toiveeseen kyynisesti irvistäen. Mihin kateus ja kilpailuhenki muka katoaisivat? Kyllä ne muhivat entiseen malliin ja kaikista tulevista sodista syytetään tietysti kansallismielisyyttä. Onhan se nähty ennenkin, että pieni ja ärhäkkä nationalismin riivaama kansa voi hyökätä suuren ja rauhaarakastavan liittovaltion kimppuun käden käänteessä. Siitä huolimatta, että liittovaltioissa kaikki kansat
ovat tasa-arvoisia, ja että vain yksi ja suurin on niissä se tasa-arvoisin.

ROOSA ISTUU



En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, voin vain
näyttää niiden varjon  (Stendhal) 

Roosa katsoo kylästyneesti artikkelia jota hänen silmiensä eteen levittelen. Tämä on taas malliesimerkki, minä sanon. Tiedätkö mihin tämä johtaa? Hän kohauttaaa välinpitämättömästi olkapäitään. – Minä näen siinä kirjaimia ja haistan tuoreen painomusteen. Mitä siitä pitäisi huomata?
-   Sinä et lue ajatuksella, silmäiset vaan otsikoita, minä valitan. Roosan kyyninen välinpitämättötömyys  ärsyttää minua. Paitsi että artikkelin aihe ja sen käsittely on silkkaa soopaa, on tekstissä raiskattu kieltä oikein olan takaa. Tämä on suomeksi tarkoitettua fingelskaa. Tyyppi ei osaa käyttää –kin ja –kaan päätteitä, kirjoittaa johdonmukaisesti  ja ei  vaikka voisi korvata sen luontevasti sanomalla eikä. Ja aikamuodot äijä sotkee lahjakkaasti.
-  Nainen, Roosa sanoo kuivasti. Kirjoittaja on nainen. Sen verran hän antaa nyt periksi, että vilkaisee ohimennen artikkelin kirjoittajan nimeä. - Niin, tosiaan. Se on vielä pahempaa minä sanon. Roosan silmissä häivähtää hienoinen uteliaisuus. Miksi on pahempaa jos kirjoittaja on nainen?
- Oletko koskaan kuullut puhuttavan äidinkielestä?
Roosa riisuu nyt arkisen kaapunsa jota olen oppinut inhoamaan viimeisten vuosien saatossa.
- Mikähän hiton kielitieteilijä sinä kuvittelet olevasi, hän kysyy. Antaisit ihmisten kirjoitella niin kuin osaavat ja haluavat. Hittojako se meitä liikuttaa.
- Minua se liikuttaa, koska näen siinä henkistä velttoutta jota nykyään sanovat vapaamielisyydeksi. Että säännöt ovat vain niitä varten jotka eivät välitä niitä noudattaa.
Arkikaavun alta Roosa paljastaa hetkeksi hoikan vartalonsa, mutta katoaa heti jo vaatekaappiin.
- On pidettävä kiirettä jos aion ehtiä ajoissa, hän kuuluu sanovan.
Mihin sinä nyt taas, kysyn vaatekaapilta. Roosan pää näyttäytyy ovenkamanan takaa.
- Ai, eikö herra vielä tiedä? Vaikka minä sanoin sen jo viime viikolla ja viimeksi tänä aamuna kun latkit kahvia ja kiukuttelit unettomuuttasi.
      Tuijotan edelleen tuota raivostuttavaa tekstiä. Miksi ne ovat alkaneet kilvan sössöttää Iisisistä?
Kun kysyin sitä eräältä kielenkehittäjältä, hän perusteli taivutusta niin, että muunkielisten on helpompi erottaa perussana Isis. Meidän on siis muutettava oman kielen taivutusmuotoja ja sääntöjä siksi, että vieraskieliset ovat vähä-älyisiä? Samasta syystä suomen suosima loppuvokaali on syytä jättää pois, koska turistit eivät ymmärrä mikä on hotelli. Hiljattain joku toimittaja väitti, että
etunimi Rian muuttui miehen Suomeen tultua täkäläisen ääntämyksen mukaan Rijaaniksi. Minä kysyin, että missä päin Suomea tuollainen ääntämys on vallalla. Onkohan se sama seutu, jossa Sevastopoli äännetään Sevastooppoli ja josta matkustetaan Taimaaseen. Vaan enpä saanut vastausta. 
Näitä pähkäillessä Roosa oli ehättänyt jo pukeutua uuteen syystanttuun, jonka ostamiseen minä olin suhtautunut myötämielisesti. Sinä todella tarvitset sitä, yllytin häntä. Ihminen kaipaa aina silloin tällöin jotain uutta. Varsinkin nainen.

Myös minä kaipaan, ajattelin salaa turhautuneesti. Roosa peilaa suutaan, vetää räikeää punaa ja lipaisee kielellään. Tähtää uuden kerran puikolla ylähuulta, mutristelee suuta ja sulkee meikkilaukun.       - Saattaa mennä myöhään, hän sanoo. Niin että älä ihmettele.

MAAILMAN PARANTAMISESTA


Kääntökaulus on ensimmäinen oire
aivojen rappeutumisesta. 
(Hercule Poirot)

On tämä avarakatseisen ja aina hyvää tarkoittavan, oikeamielisen ihmisen osa vaikea. Vaikka miten sanansa asettelisi ja vaikka millaisiin perusteluihin vetoaisi, on silti ihmisiä jotka jääräpäisesti ovat
eri mieltä. Me samanhenkiset ja oikeamieliset olemme jo aikojen alusta asti käyttäneet tehokasta asenteiden muokkausta. Se on jatkuvan tajunnanvirran menetelmä. Siinä käytetään hyväksi saman
perusfaktan toistoa loputtomiin. Toisto tiivistyy useimmiten yhteen ainoaan sanaan, sellaisiin esimerkiksi kuin demokratia, globalisaatio, rauhantahto. Vaihtoehtoja on loputtomiin, mutta ne on valittava huolellisesti ja päämäärätietoisesti. Tarkoitushan on parantaa maailmaa ja ihanteena on lopulta maailma, jossa kaikki ajattelevat ja tuntevat samalla tavalla. Toistuvan tajunnanvirran ja idoktrinaation avulla loppuvat kaikki sodat maailmasta ja ihmiskunta saa ensi kerran olemassaolonsa aikana kokea rauhan auvon. Vaan työ on vielä toistaiseksi kesken. Päämäärään päästäkseen on joskus käytettävä radikaalejakin menetelmiä.
Vääränlaiset kirjat on poltettava, väärät puheet kriminalisoitava. Demokratian keskeinen ajatus on, että enemmistön mielipide näyttää oikean suunnan. Vähemmistöjen on syytä alistua enemmistön tahtoon, sillä niinhän on kuin Orwell jo vuosikymmeniä sitten tähdensi. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta enemmistön johtava eliitti on aina tasa-arvoisin.
Korvien väliin väkisin toistamalla ujutettu maailmankatsomus on aikamme edistyksen edellytys. Kun avaat radion, kuulet aina vain oikeaa, anemmistön suosimaa musiikkia. Kun etsit kirjastosta mtai kirjakaupasta laatukirjaa, sinulle suositellaan ajankohtaista dekkaria jota kaikki lukevat. Kukapa nyt kulttuurilehtiäkään lukisi, niiltä otetaan valtion tuki pois. Ostakoon se snobi 1-2 prosentin eliitti kirjat ja musiikit omalla kustannuksellaan. Kirjaston hyllytila on rajoitettu, turha sinne on klassikoita koota kun varastokirjastosta saa tylsän teoksen jo muutamassa viikossa ja edulliseen posti-hintaan.
Historian saatossa ongelmalliseksi käynyt kysymys sukupuolesta on nyt ratkaistu kirjailja Armas J. Pullan jo 1940-luvun taitteessa esittämällä idealla. Epätietoisten kannattaa lukea hänen romaaninsa Kolmannen sukupuolen saari.
Useat asiat minua nykyään kuohuttavat, mutta elämä on muuten joutuisaa, jopa hauskaakin. Olen toki  joskus eri mieltä itseni kanssa, mutta yleisesti ottaen tulen hänen kanssaan toimeen kohtalaisen hyvin. Mitä tajunnanvirtaan tulee, sen voi torjua avioelämästä tutuksi käyneellä ja koetulla menetelmällä. Tulpat vaan korviin tai Beethovenin 5, se Kohtalonsinfonia niin suurelle äänelle
että naapuritkin havahtuvat.   

Mikä on ehjä, kokonainen ja
pitkä uni? Ei mikään.


HÄKKI

Ei ole nurkkaa, jota
Yön helma ei laahaisi
(Renard)

Hämärässä huomaan kuinka valkoisia koivujen rungot ovat. Lasin takana ikkunassa on koivumetsä. Runkojen lomassa näen kynnetyn viljapellon, jonka syysversot nousevat hitaasti kevääseen. Niitä on vaikea hyväksyä, sillä ohut lumikerros on ne peitellyt uneen. Pöydällä on kirja, johon olen vuosikymmenien myötä kirjoitellut muistiin unia, suurin osa arkisia ja merkityksettömiä. Kirjaan niitä muistiin tunnelman takia, sillä jokaisessa unessa on oma tunnelmansa. Joskus niistä voi löytyä yh-teyksiä todellisuuteen, mikä se sitten lieneekään.

Selaan kirjan lehtiä ja silmiin osuu merkintä unesta jonka näin kolme vuosikymmentä sitten. Varhaisnuoruuteni ystävä oli suljettu rautahäkkiin kuin petoeläin. Hän valitti ja anoi vapauttamista, vaati että joku avaisi häkin oven. Ihmettelin miksi hän valittti pimeää. Eihän tuollaisessa läpinakyvässä ristikkohäkissä voi piemeää olla. Näin kuinka takaa paistavat valokeilat läpäisivät sen niin, että tuo ystävä näytti kasvottomalta varjolta. Muistin meidän viimeisen tapaamisen. Istuimme hänen opiskeluaikojensa kämpässä kittaamassa kaljaa, jota oli noudettu korillinen kaupasta. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä syvällisemmäksi kävi keskustelu. Meillä oli erimielisyyttä maailman-katsomuksesta. Hän luki matematiikkaa ja luonnontieteitä, minä kyhäsin gradua Bysantin kulttuuriperinnöstä. Mitä hyötyä tuommosesta on, hän uteli vähän halveksivasti. Missä ja kuka noita tietoja tarvitsee enää nykymaailmassa? Minä puolestani uhosin, että ikinä en tule matematiikan yhtälöitä tarvitsemaan. Selviän elämästä humanistina enkä aio omaksua pääni ympärille kietaistua kaavaseppelettä.

Siirryimme vaikeasta periaatteesta outoihin kokemuksiin. Niin kauan kuin muistan, on minulla ollut tarve etsiä turvaa. Lapsena piileksin usein pöydän alla, kun aikuiset puhuivat maailman tapahtumista. Mitä ne olivat tehneet. En minä asettanut noita juoruja kyseenalaisiksi, uskoin niihin. Värjöttelin keittiön nurkassa ja kuuntelin. Ikkunassa hohti pimeys, kamarin ovesta minua tuijottivat hamuilevat silmät. Vasempaan korvaani ääni kuiskasi: älä pelkää. Se soi vieläkin todellisena korvassani. Joskus myöhemmin kerroin äidille tästä kokemuksesta. Hän hämmästyi ja sanoi kuulleensa aivan saman äänen.  He olivat matkalla kapeaa metsätietä kouluun, oli syyspimeä. Hän käveli jonon viimeisenä ja pelkäsi kun kuuli korvassaan tuon saman lohdutuksen. Kukaan ei hänelle eikä minulle tunnustanut kuiskineensa mitään kesken iloista rupattelua. Kerroin tämän kaiken ystävälleni joka puolestaan oli kertonut minulle lapsuutensa traumoista. Hän pelkäsi opettajia, joiden kanssa ei kos-kaan mennyt hyvin. Hänet oli pantu istumaan luokkaan koko sunnuntaipäiväksi raamattu nenän edessä jonkin mitättömän piirroksen takia. Siinä rehtori juoksi alastomana niin ikään alastoman liikunnanopettajan perässä ja taustalla esiintyi sikakuoro.

Minulla oli aina kuuntelijan osa, siksi olinkin kertonut oman versioni peloista. Yhden vain, sillä olihan niitä paljon muitakin. Oli ostettu alkosta kori aa-olutta ja se alkoi jo pyrkiä takaisin. Niin me päätimme lähteä jaloittelemaan iltapimeälle kadulle. Kirkon tornikello löi vasta yhtätoista. – Huomaatko nyt mikä ero meissä on, hän kysyi minulta. Minun pelkoni ovat todellisempia, sinä kuljet pää pilvissä ja koet hallusinaatioita. Sellaiset äänet syntyvät ihmisen omassa päässä, ja jos ne alka-
vat olla jatkuvia ja ahdistavia, niin päädyt hourulaan.
Näin me jatkoimme vähän erimielisinä kunnes minun oli aika kääntyä kadun kulmassa omaa majapaikkaani kohti. Tuon illan jälkeen näimme enää pari kertaa vuosien varrella. Meistä oli molemmista tullut opettajia väärin perustein. Minä opetin niitä humanistisia turhuuksia, hän opetti että kaksi suoraa ei kohtaa toisiaan tulevaisuudessa. Minusta hän oli väärässä. Hänen mielestään
aika on lineaarinen, minä väitin että se poukkoilee ja pysähtelee sykleissä, joiden keskipisteessä me itse elämme.

Nyt kun katselen ikkunasta syksyistä pihamaisemaa, muistelen noita aikoja. Eilen kuulin, että tuo nuoruuden ystävä oli kuollut. Muistin unen jossa hän valitti ja anoi että joku laskisi hänet ulos rautahäkistä johon hänet oli teljetty. Vähän ennen heräämistä minä kävin hänet vapauttamassa. Unessa hän näytti iloiselta ja kuiskasi minulle Tuomaan evankeliumin salaisuuden. Jos ihmisen on tyhjä, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, hänet täytetään pimeydellä. Minä haluan pois täältä, valoon!