Kotiinpaluu

Kynnys on pysähdyksen paikka.
(Goethe)

Ylikäytävän kohdalla kökötti tumma vaunurykelmä. Se oli siinä kuin varuillaan,
epäluuloisena ympärille pälyilemässä. Valmiina karkaamaan kolisevaan ja kiihtyvään pakoon. Vaunujen liepeillä hyöri miehiä, joku tuijotteli kumartuneena pyörien väliseen hämärään solaan. Etäinen puhe kuulosti kiihtyneeltä ja jonkin matkan päässä Johannes huomasi tienhaaraan pysäköidyn poliisiauton.

Jotain erikoista oli tapahtunut. Paikalla maleksi poliisi, virkalakin kokardi välkähteli syysauringon kuparivalossa Johanneksen silmiin. Oliko siellä joku jäänyt junan alle? Tai ehkä vaunun sinetti oli murrettu ja joku käynyt varkaissa. Niin oli käynyt ennenkin. Vaunuja lojui usein samalla rataosuudella, ne liikkuivat hitaasti tai kolistelivat toisiaan vasten. Vanha höyryveturi jyrräsi estaas, töytti vaunuja kuin olisi paimentanut niitä karkailemasta. Johannes oli kerran kulkenut ajatuksissa ylikäytävää kohti ja sattumalta vilkaissut vasemmalle. Juuri kun hän oli astunut radan yli, vieri salakavala vaunuryväs puskurit riidanhaluisina suoraan kohti sojottaen. Se jyrisi hitaasti kolkutellen ja ryskien ohi. Veturi oli pökännyt vaunut vierimään oman onnensa myötä ruosteisella raideparilla.

Kello oli jo neljä. Mitähän ne ajattelivat kotona, missä luulivat hänen viipyvän? Isäkin oli nykyisin tullut säännöllisesti neljältä kotiin ja vain harvoin viipyi ylitöissä. Kotitalo nökötti puiston keskellä samanlaisena kuin aamullakin, sen ikkunassa kimmelsi vain punainen säkekimppu. Muuten maisema oli alakuloinen ja harmaa. Puiden kellastuneet oksat eivät liikkuneet, mistään ei kuulunut ääntä.

Johannes nousi portaat, avasi oven ja astui hämärään eteiseen. Sen tuoksu oli käynyt jo tutuksi viikkojen myötä. Eteisen kaakeliuunista hohkasi punainen hiilipesä, siinä oli poltettu puita. Äiti istui keittiössä ja katsoi ulos ikkunasta. Tarkemmin nähden hän itki. Johannes tunsi sydänalassa kouraisun. Mikä oli taas alkamassa? Tämä tuntui nyt oudolta ja erilaiselta. Itkussa ei ollut vihaa eikä sääliä, se oli epätoivoista.

Äiti kääntyi katsomaan ja tyrski ääneen: Johannes, isä…
Johannes kuunteli kivettyneenä särkynyttä, lopullista tuomiota.

- Isä on jäänyt junan alle. Isää ei enää ole.

(Armas ol aika, 1980)   

VAIKKA SE OLISIKIN UNTA


Miete:
Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä 
kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä
(Tuomaan evank. Log 77:120)

Kuva: Juho Yli-Rajala 

Ylhäällä puhaltaa kylmä viima. Kattopellit kolisevat ja askel lipsuu huuruisilta tikkaitten puolilta. Räystäs siintää jo lähellä  aivan käden ulottuvilla. Näen miten talonmies haahuilee etupihalla ja etsii lasten piilottamaa lapiota. Aprikoin että onpa hyvä, kun ovat sentään suunnitelleet tähän tikkaiden kohdalle kapean
luukun katolle johtamaan. Kokeilen nostaa sitä, mutta saranat ovat ruostu-
neet. Niiden kirsku hävettää minua ja näen kuinka talonmies tähyilee nyt jo
ylös, käsi silmiä valolta suojaamassa. Kattoluukku kohoaa vain suurin ponnis-
tuksin ja silmien eteen aukeaa katon peltiaavikko tummine savupiippuineen,
ilmanvaihtotorvineen ja pyörivine venttiileineen. Etäisiä, sykkiviä valojakin on,
ja tuuli valittaa katon hiljaisuutta.

Hänen täytyy olla täällä jossakin, ajattelen ja annan katseen kiertää kattomai-
semassa. – Anna, missä sinä piilottelet?

Häntä ei vaan näy. Tai ehkä varjo häilähtää antenniviidakon takana ja näyttää
hetken kuin joku juoksisi naapurirakennusta kohti. Mielessä käy epäilys, että
Annan sairaus onkin ollut liikkumatonta teeskentelyä. Hänet on saatava kiinni,
hänelle on pakko selittää. Kattopellit kumajavat askelten alla, varjo katoaa ja
kun kävelen siihen suuntaan, näen mustan kuilun. Rakennusten välinen syvä
sola. Katu alhaalla, kapenevien ikkunarivistöjen takana. Pysäköityjä autoja öi-
sessä yksinäisyydessä, laseissa kalpea sininen himmer.

Anna seisoo vastapäisen talon katolla ja katsoo minua vaieten. - Älä tule siitä
kohtaa, sinä putoat! hän kuiskaa.

Kuinka etäältä ja silti aivan vierestä tuo ääni kuuluukaan, ja vaimeana. Siinä
on tuttu sävy, se joka aina pitkien matkojen ja erossaolon jälkeen sykähdytti
sydänalaa. Mutta nyt kuilun syvyys vetää puoleensa, sitä on vaikea vastustaa.
Anna seisoo ja hymyilee, sinä tulit sittenkin! Tunnen kuinka ilmavirta tempaa
nopeaan pudotukseen, joka aluksi tuntuu pelottavan lopulliselta, mutta hidas-
tuu ja mielen täyttää riehakas riemu: minä osaan lentää!

Laskeudun polvilleni kadun pintaan ja huomaan, että Annakin on tullut paikal-
le sama iloinen hymy silmissään. Minä halkaisin halon ja käänsin kiven, hän
sanoo ja kävelee kohti. Tässä minä nyt silti vielä olen.

Ja minä kuulen hänen sanainsa äänen ja vaivun horroksiin kasvoilleni,silmät
maata vasten. Ja katso, käsi koskettaa minua ja ravistaa hereille, mutta
Anna on jo kadonnut. Kaikki olikin vain unta.

Kasvosi 1992 WSOY; vaikka se oisikin…2019)

ILOISENA  AINA


Miete:
Sain hältä valkoruusun rintahain

Pääsin livahtamaan pyöröoven kautta salaa ulos kadulle. Hiprakassa mölisevä kaveriporukka jäi ravintolaan odottamaan. He olivat valmiita lähtemään minun mukaani koska halusivat ehdottomasti nähdä Johannan. Pikku pienissä minä olin vähän suurennellut asioita ja nyt
he luulivat Johannaa kuuluisaksi malliksi. Missä sinä siihen törmäsit, he utelivat kateellisina. Eikö se ole liian laiha, joku tiedusteli vino ilme naamalla. Puhuuko se kieliä, vaikka italiaa tai ranskaa?

- Vähän me ranskaa aina joskus, minä valehtelin. – Ihan vaan siksi että taito säilyy.

Je t´aime oli ainoa tokaisu minkä minä jotenkuten osasin ja senkin
äänsin luultavasti päin mäntyä. Mutta eihän tuo kapakan älykköremmi
sitä tiennyt. Niille riiti kun saivat riidellä siitä kumpi on parempaa, viini
vai kalja. Oli keksittävä pakotie ja häivyttävä salaa, sillä varmaan tuo
porukka tuppasi kotimatkalle mukaan Johannan nähdäkseen.

Onnistuin pakenemaan huomaamatta. Kerrostalomme ulko-ovi oli vie-
lä auki, ja nyt sitten harppomalla raput ylös kolmanteen kerrokseen. En
halunnut käyttää hissiä, jonka ääni sai talonmiehen heti kurkoilemaan
paikalle. Kotiovi tuijotti vastaan syyttävänä ja hiljaisena. Avaimet vain
taskun pohjalta ja ovenkoloon, kierros ja naks. Ovi aukeni naristen.

Tuntui vähän tunkkaiselta. Aamulla oli kiiireessä tippunut vaateripustin
lattialle ja kirjeluukun alla oli kasa lehtiä ja mainoksia. Heitin pikkutakin
tuolinkarmille ja suunnistin kohti keittiötä. Oli merkillisen hiljaista.

- Kukkuu Johanna! Kotona ollaan taas.

Hän ei vastannut, mutta tunsin kyllä tämän lyylin huumorin ja käytös-
tavat. Hän oli tietysti taas piiloutunut kun kuuli että minä tulin kotiin.
Nostin postit lattialta pöydälle ja suljin ulko-oven takalukkoon. Siltä va-
ralta, että se juoppokopla kertyisi oveni taakse kärkkymään sisäänpää-
syä. Eihän niitä pidätellyt kellonaika, varttia vaille yhdeksän illalla. Säälli-
sen virkamiehen nukkumaanmenoaika.

- Johannaaa…!  Ei vastausta. Vähän minua pyrki nyt hymyilyttämäänkin.
On tietysti livahtanut taas vaatekomeroon, omien hameidensa ja pitsiröy-
helöittensä kätköön. Piti tässä taas vähän leikkiä kuurupiilosia.

- Onkos Johanna kokonaan kadonnut kun ei tyttöä löydy mistään, mielis-
telin sellaisella äänellä jota käytetään kun lapsille puhutaan. Johannasta
se oli hauskaa. Kiertelin pitkin huushollia, kurkin vuoteen alle ja parvek-
keelle. Panin kahvikeittimenkin valumaan. Sitten minua alkoi kyllästyttää.

- Et kai sinä vaan ole taas sinne komeroon piiloutunut, sanoin ja avasin yl-
lättäen vaakekaapin oven. Ja toden totta! Siellähän Johanna seisoi silmieni
edessä koko pituudessaan komeron seinään nojaten. Hän oli kyllä pukeissa,
olinhan hänet aamulla itse pukenut, mutta tukka oli sekaisin. Tumma kieh-
kura peitti vasemman silmän, suupielessä ohut hymy. Hän ei koskaan pyris-
tellyt vastaan ja antoi nytkin kantaa kamariin vuoteelle makaamaan.

Iloisena aina, näin mä armahain
hymyhuulin hän mua riensi vastahan,

lauleskelin hänelle rauhoittavasti. Johannan silmässä oli pieni särö kun siihen
sattui kaapin oven terävä kulma. Meidän pitäisi mennä tuon silmän takia lää-
käriin, mutta miten tässä tulisi menetellä kun hän on mallinukke, muovia, ja
silmäkin on lasia.    (2019)

MAKASIN PÄIVÄPEITOLLA


Miete:
Muiden tekemistä virheistä saan aina
päänsärkyä. Siksipä teenkin ne mieluummin itse.

Syyspuut; Hoo Moilanen

   

Makasin päiväpeitolla ja mietin, että onko mitään todellisuutta olemassa ja voisiko sitä ehkä kosketella. Mietin ja laskin samalla kattolaudoituksen rivistöjä. Aina minä sekoilin niiden kanssa, sain joka kierroksella eri tuloksen.
Ensin kaksikymmentäkolme, sitten kaksikymmentäviisi. Se oli turhauttavaa.

Kirjoituskone lojui edelleen käyttämättömänä huoneen ainoalla pöydällä. Eikä se mitenkään outoa ollut, sillä nythän elettiin vielä 1980-lukua. Olin minä sentään kirjoittanut siihen isoilla kirjamilla: VEERA. Ehkä hän olikin käynyt
sitä salaa ihailemassa, ja oli siksi nyt ärsyttävän ylimielinen kun vilaukselta tavattiin. En edes muista mitä hän sanoi ja puhuimmeko yleensä yhtään mitään. Juolahti mieleen sekin ajatus, että olisiko Veerallani parhaillaan vaihdevuodet, mutta kun en nyt tällä haavaa muistanut hänen ikäänsä. Vaan nuori hän vielä oli, luultavasti ja muistaakseni.

Nousin siis vuoteelta ja päätin vihdoin kirjoittaa muutaman ylösrakentavan
sanan. ”Ylösrakentava” –sanan olin oppinut äidinkielen opettajalta, joka oli
haukkunut sen kelvottomaksi. Toisekseen olin perin juurin kyllästynyt muo-
tiin, joka on yltänyt aina viime vuosisadan alusta tänne nykypäiviin. Nimit-
täin yhdistelmään lierihattu ja pikkutakki. Katsoipa mitä tahansa amerikka-
laista elokuvaa, niin siinä mies istuu ravintolassa hattu päässä ja ryyppää
olutta suoraan pullon suusta. Minusta se on sietämätöntä, mutta toisaalta,
eihän muuta voi noilta punaniskoilta odottaakaan. On vaikea kuvitella ame-
rikkalaisia jenkkejä, jotka käyvät keskenään sivistynyttä sananvaihtoa siitä
kumpi astuu edeltä avatusta ovesta :
- Ei millään muotoa, vasta Teidän jälkeenne, mister hyvä!
- Mutta eihän se käy laatuun, söör. Tulen vasta Teidän jälkeenne ja sil-
lä hyvä, söör.

Nän he jatkavat tuskastuttavan kauan pääsemättä yksimielisyyteen. Siinä
he ovat aivan samanlaisia kuin Gogolin venäläiset virkamiehet. Tämä luon-
teenlaatu näkyy Venäjän ja Yhdysvaltain polittikassa, harva sitä on ymmärtänyt yhtä selkeästi kuin minä. Aionkin siitä nyt kirjoittaa, mutta ensin on etsittävä opaskirja jossa neuvotaan miten hyvä essee syntyy jos on syntyäkseen. Eihän se voi vaikeaa olla, koska kaikki alakoululaisetkin kirjoittavat  nykyään esseitä. Sellaiset maatiaiset sanat kuin aine, lastu, kertomus ja tarina ovat kuolleet arkaismeina. Pakinat ovat kolumneja, kaskut anekdootteja. Kehityksen huipulla näemme narratiivin, joka sädehtii oppineimpien päälaella laakeriseppelen ympäröimänä ja haisee sekin kovin oppineelle.
Näitä mietin ja ehkä vähän juttelinkin itsekseni. Jostakin sivummalta kuulin
huomautuksen, että sinä itsehän tässä olet se joka eniten haisee. Vaan mitäpä tuosta, sillä en mielelläni puutu omiin asioihini.  (2019)

Tämän varsin oppineen narratiivin kirjoittajalle,
Hoo Moilaselle myönnettiin helmikuun kirjallisissa
juhlallisuuksissa Ruuneperin torttu.

LOMITTUMINEN



Miete:
Millä mitataan matka liian kauas?

Alkukala pyörillä. Kerttu 5v.

Lomituin tänään lapsuuden aikaisen itseni kanssa. Pääsin tasapainoon ja meistä tuli yksi ja ainoa tiedostava kokonaisuus. Me lomituimme toisiimme, niin kuin kvanttifyysikot sanovat. Kokonainen persoonan puoli siirtyi ajassa taaksepäin, ja matkassakin. Olihan Kokkolaan täältä matkaa satoja kilometrejä. Lohduttauduin ajatuksella, että ei pidä hämmentyä teleportaatiostakaan. Näihin päiviin asti se on ollut tiukkapipoisten mielestä huuhaata, nyt sitten nämä jo mainitut  valopäät, ne tiukkapipoisimmat skeptikotkin myöntävät ilmiön todeksi. Nimittäin sen, ettei lomittuneiden hiukkasten olemassaolemisen tunteelle ole kahdessa paikassa viihtyminen samaan aikaan mahdotonta. Näin ikkunasta sateisen tien, mutta kun suljin silmät näin sataman ja kuulin laivan sumusireenin paksun huhuilun.

Näinhän minä nyt myös vuosikymmenien takaisen kaverini Pekan, joka oli juuri askarrellut moottoripyöränsä kimpussa asevarikolla, sen suuren varastohallin luona. Sen hallin, jonka pihalla oli joskus jonossa tykkejä, korvat lurpallaan. Pekan kädet olivat suttuiset, hänellä oli se tuttu tummanpunainen pusero päällään. Siihen aikaan mieltä häiritsi vähän nätti Maija, johon me molemmat olimme ihastuneet, ja aivan erityisesti minua häiritsi, että Maija oli kuulemma sanonut tykkäävänsä Pekasta. Mi-
nusta hän ei sanonut sanaakaan. He kävivät samaa koulua ja näkivät toisiaan joka päivä. Minä kävin eri koulua satamassa.

Muistan kuinka Pekka ajeli tuolla pyörällään usein pitkin sorateitä niin että pöllysi. Ilmaan jäi leijailemaan sankka tomupilvi. Joskus minä toivoin, että ajaisipa se ojaan että lakkaisi alituinen leuhkiminen. Pekka piti itseään muita parempana, hän oli majurin poika. Etenkin minua hän oli parempi, sillä minä kävin väärää koulua satamatyöväen lasten kanssa.

En tiedä toivoinko aivan tosissani Pekalle kolaria, ehkä se häilyi jossain alitajunnassa vain. Nyt teeskentelin kiinnostunutta, kun hän esitteli minulle rasvaista pulttia. Siinä hän seisoi hetken ihmettelemässä missä minä olen ollut niin kauan, ja sitten hänen hahmonsa alkoi hitaasti haihtua aikaan. Ei hän enää taakseen katsonut kun minäkin siirryin takaisin nykyiseen itseeni ja jatkoin jotain kesken jäänyttä nyherrystä. Katselin ajankuluksi vanhoja valokuvia varhaisen nuoruuden maisemista. 

Illansuussa soitin toiselle nuoruuden ystävälle Helsinkiin. Meillä ikäihmisillä on sellainen tapa ja taipumus. On pakkomielle ottaa yhteyttä ja kokea useimmiten pettymys. Pitää soitella ja muistella. Usein tuo entinen lapsuuden tai nuoruuden ystävä on kuitenkin muuttunut, eikä häntä voi enää tuntea. Tuttavalta kuulin nyt, että Pekka oli kuollut jo vuosia sitten jossain autokolarissa. Taisi ajaa moot-toripyörällä rekan kylkeen, ei hän oikein muistanut. Mutta kuollut oli, Pekka. (2016)

NON SUM QUALIS ERAM

Sulje silmäsi, nyt

sukelletaan!

(Garcia Marquez)

Tiitu-koira oli livahtanut ulos ja ilta oli kääriytynyt kotitalon ympärille. Poimin naulakosta puseron ja pukeuduin siihen, sillä sää näytti kylmänkostealta. Pihamaa oli autio, mutta pimeässä erotin koiran silmät. Ne olivat punaiset, mitä aina ihmettelin. Sellaisia en ollut koskaan ennen nähnyt, mutta tämä meidän Tiitumme oli poikkeus. Se piiloutui usein kaapin alle tai  mikä vielä pahempaa, seinän ja kaapin väliseen kapeaan solaan jossa se oli öisin tietysti näkymätön. Nyt se oli juossut ulkorakennuksen eteen, siihen mistä aukesivat autotallin ovet. Siellä näytti olevan kähinää ja erimielisyyksiä jonkin kulkukoiran kanssa, ja niinpä minä lähdin hätiin. Kävelin toimintojen keskipisteeseen, siihen jonka ympärillä koirat kisailivat toisiaan hännistä näykkien. Olin vähän vihainen Tiitulle, jolle on opetettu hyviä käytöstapoja, mutta jotka se oli nyt tyystin unohtanut. Kaappasin sen vinhasta koirakarusellista syliini ja lähdin kantamaan rimpuilevaa pikku otusta takaisin sisätiloihin. Ajattelin, että luojan lykky kun tämä meidän Tiitu on chihuahua, joka mahtuu tarpeen tullen vaikka taskuun. Nyt se kuitenkin osoitti mieltään huiskien häntäänsä minun silmilleni ja sätkimällä niin kiusallisen tehokkaasti, että tunsin kuinka kynnet raapivat ranteita ja veri jo valui tahraten puhtaan paidan hihat. 

Vastassamme oli kotiinpaluun vaikein osuus, metalliset palotikkaat jotka johtivat yläkerran ovelle. Yritin rauhoitella koiraa, joka tuntui olevan suunniltaan kauhusta. Meitä seurasi tikkailla äskeinen tappelupukari, koira joka osoittautui suureksi terrieriksi. Rodusta en osaa tarkemmin sanoa, mutta kun katse osui hämärissä Tiituun, oli hämmennys suuri. Sehän ei ollutkaan koira, vaan leveäposkinen kollikissa jota minä nyt rehasin portailla kohti turvaa. Katti raapi ja sätki niin, että harkitsin jo vakavasti sen heittämistä takaisin pihamaan hämyyn, mutta minä olen hyväluontoinen. Ikääntyessä olen rauhoittunut ja suhtaudun asioihin hyvin harkiten, jopa hitaasti. Kun joku joskus arvosteli muutosta, joka minussa oli iän myötä tapahtunut, sanoin hänelle non sum qualis eram. Tämä joku oli niitä tekniikan ja lunnontieteiden ihailijoita, joilta puuttuu yleissivistys, ja niin mies sulki äkisti suunsa ja hänen silmiinsä jäi harottava hämmentynyt katse. 

Näin me siis jatkoimme kiipeämistä kohti yläkerrassa avautuvaa ovea, josta näin ilokseni Roosan kasvot. 

– Tule syömään sieltä ja lakkaa rähisemästä sen kissan kanssa. Ja mikä tuo vieras

koirakin on? Älä sitä tänne laahaa perässäsi. Meillä on jo tarpeeksi vaikeuksia mummon kanssa, joka ei suostu menemään nukkumaan.

Hyvä niin, minä aprikoin. Mutta mihin se Tiitunketale piiloutui?         (2019)

   

  

SARGENTIN NAINEN


Miete:
Olen haapa, havisen tuulessa
Syksyn tultua
lasken huolestuneena lehtiäni

Joskus murrosikäisenä minulle tuli säännöllisesti Life, ihan Amerikoista asti.
Oli tarkoitus oppia siitä englantia. Sitten aikanaan tulivat eteen ylioppilaskirjoitukset ja minä asetin niissä riman alas. Kaikissa aineissa tähtäsin arvosanaan approbatur. Olin opiskellut realilinjalla ja sitä mieltä, että matematiikan numeroilla en halua leikkiä. En tuntenut viehtymystä numeroiden järjestelemiseen, enkä vielä silloin ymmärtänyt että niiden avulla voidaan päätellä näkymättömän aineen ja energian olemassaolo. Että kysymys oli siis hyvin eksistentialistisesta tiedosta. Nyt, ehkä liian myöhään minä vasta arvostan tuota kiehtovan ahdistavaa olemisen tiedostamista. Sain englannista
keväällä improbaturin, mutta syksyllä myöhemmin laudaturin.

Filosofian ja latinan opettajalle tähdensin, että jos on todellisuus, on se vain
hetkellinen ja ainutkertainen. Sen kuvaaminen on kuin piirtäisi numeroita ve-
teen ja että historia on tästä syystä fiktiota. Kaikki kulminoituu nyt tietoon,
että en ole vieläkään oppinut englantia.

Vaan ei se Life minulle turhaan tullut. Luin siitä artikkelisarjan jossa kerrot-
tiin sumerilaisesta kulttuurista ja eräänä päivänä törmäsin sen sivuilla Sargen-
tin maalaukseen joka kuvasi alastonta naista takaapäin. Tuolloin minä sain
ahaa-elämyksen, joka johti minut kirjallisuuden ja taiteen lavealle tielle. Ensi
töikseni veistin Sargentin kuvaa mallina tähyillen haapapuusta alastoman nai-
sen patsaan, joka eräänä päivänä herätti kotini olohuoneeseen kertyneen her-
raseurueen huomion. Nämä herrat upseerit olivat nauttineet isäni kaapista
löytyneen spiritus fortis pullon antimia joilla oli maustettu äitini keittämää ja
tarjoilemaa kahvia.

Joskus on niin, että muistelmat on hyvä lopettaa näytelmän katastasikseen. Mutta hyvä etten halunnut perehtyä tylsiin differentiaaliyhtälöihin, vaan
pitäydyin tiukasti taiteissa. Nyt minulla on tallessa paljon harrastajamaalauksia
menneiltä vuosilta ja aina tilaisuuden tullen tuikkaan entisiä käsikirjoituksia
takkatuleen. Komea liekki niistä nousee ja vähän savuakin, eli voidaan sanoa
että ne ovat tässä elämässä tehtävänsä tehneet.
(2019)


Kuva:  John S. Sargent, nainen jonka
           nimeä en muista.