Miete:
Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa


Jos teksti on epäselvää, on vastuu lukijalla. Mitä vähemmän tietää, sitä varmempi on arvaus. Koko fiktio perustuu arvailulle ja siitä voi noukkia tukuttain vastauksia. Tämä helpottaa lukijan elämää, koska hänen ei tarvitse enää pohtia todellisuuden ongelmaa, sitä mikä on. Eniten lukijaa helpottaa tieto siitä, ettei sitä olekaan. Tähän päätelmään päästäkseen kirjoittajan on ponnisteltava ankarasti vakuuttaakseen lukijan siitä, että on aivan turha kuvitella todellisuutta, tai että todellisuuden voi myös keksiä. Siis sen mitä ei ole. Kaikki muu on turhaa  ja siksi vältän tarkkaa saivartelemista. Muista, että aika liikkuu yht´aikaa molempiin suuntiin ja kiemuroi matkalla syklisiä solmuja. Jos aa on alussa, niin kvanttifysiikasta tiedämme, että öö voi olla silti aakkosissa se ensimmäinen, primus inter pares. Älä luota mihinkään sellaiseen, mikä näyttää täysin varmalta. Ihan hyvin voi kirjoittamisenkin jättää huomiseen.



PARAATI

En muistanut mihin aikaan meidät oli kutsuttu tulemaan, mutta Roosa väitti muistavansa. Luotin siihen ja soitin ovikelloa. Minulla oli punainen unikko kädessä ja annoin sen heti ovea avaavalle rouvalle. Hän kiitteli kovin ja kehotti astumaan sisään. Tähyilin ympärille, mutta Roosa oli oudosti kadonnut. Minua nolotti, mutta sitten näin että Roosa selasi jo eteisessä puhelinluetteloa. Isäntäväen huoneistossa oli sotkuista. Kaikkialla roikkui likaisia vaatteita ja pyykkejä nuorillaan. Sotilasmantteleita, pestyjä ja kuivamaan ripustettuja. Huomasin, että unikko oli jäänyt sittenkin minulle ja se kädessäni astuin peremmälle. Rouva ei vieläkään ottanut vastaan kukkaa  ja siksi kysyin häneltä tulimmeko me liian aikaisin kun ei muita vieraita vielä näkynyt.
      Roosa soitti puhelimella jonnekin ja tuli sitten kertomaan kuulleensa, että talon rouva oli hyvin tarkka vaatetuksesta. Niin että miksi minä en pannut kaulaani sitä solmuketta jota hän oli minulle ehdottanut. Nimitin sitä propelliksi ja sanoin, että se kaulassa minä tunsin itseni pelleksi. Enkä minä piittaa smokeista enkä lakerikengistä. Jos eivät hyväksy vieraitaan sellaisina kun he tulevat, niin ajakoot ulos.
      Muita vieraita alkoi tulla tasaiseen tahtiin, lähes kaikki sotisovassa. Oli ikävän sivullinen tunne mielenpohjalla. Isäntäkin veti makuuhuoneessa jalkaansa pussihousuja, hän oli vasta herännyt.  Mies näytti olevan joko eversti tai majuri, en saanut selvää hänen kauluslaatoistaan.
      Lähdimme nyt kaikin ulos. Pihamaalla oli kentällinen sotilaita paraatiin valmistautumassa ja näin heitä komentamassa entisen koulutoverini Repa Raiviolan, jolle oli jo aikoinaan annettu liikanimi ”raivo”. Hänestä piti tuleman pappi, mutta nähtävästi sotaväki vei miehen mielen mennessään. Vieraat heittäytyivät nyt ryömimään kuraiselle, vasta kynnetylle pellolle ja lauloivat hartaasti virttä ”sinulle kiitos, isä maan ja taivaan”.
      Aloin ihmetellä moista kyläreissua. Parhaat vaatteet tässä nyt tärveltyivät. Olin oikeassa, ei tässä propelleja ja lakerikenkiä tarvittu. Saavuimme ryömien pieneen metsikköön jossa meillä oli Roosan kanssa tilaisuus etsiä parhaat näköalapaikat. Istuin rinteelle ja kerroin vierustoverille omista sotaväkikokemuksista. Minulta meni kolme viikkoa ennen kuin opin huutamaan tarpeeksi vakuuttavasti. Huomasin kuusen lähellä kaminan savutorven ja näin, että se oli sijoitettu aivan esikuntarakennuksen lähelle. Muistin kuinka minun veljeni kierteli kaksitasoisella koneella ilmassa tuon rakennuksen ympärillä ja teki immelmannin. Hän oli jostain syystä viikannut siviilivaatteensa kuusen ja kaminan ympärille siistiin pinoon eikä suostunut selittelemään mitään.
      Seurasimme paraatia metsässä kokonaisen tunnin. Minua pitkästytti erityisesti kenttärovastin saarna, joka kosketteli vihreitä miehiä ja globalisaatiota armeijan näkökulmasta. Sanoin Roosalle, että kun päästään takaisin kotiin, otetaan kunnon huikat integraation syventämiseksi, ja vielä Pohjanmaan kautta.

Miete:
Aika kulkee sykleissä. Vain historian
valheet ovat lineaarisia.


MUOTOKUVA
(Julk. Kirjailija 2017:1)

Hetki lehahtaa hiuksiesi  läpi,
palava lintu



Joku kiinalainen miljonääri siis osti hänet. Miten se voi olla mahdollista? Eikö hän olisi kuulunut paremminkin  jonkin museon kokoelmiin kuin jonkun rikkaan öykkärin kodin seinälle pällisteltäväksi. Asia vaivasi minua koko iltapäivän, se pyrki esiin yhä uudelleen vaikka yritin keksiä muuta ajateltavaa. Illalla kippasin pari votkamartinia ja kun avasin makuuhuoneen oven, koin häkellyttävän näyn. Siinä hän makasikin vuoteella päiväpeiton päällä. Nu Coucheni, häkellyttävän kaunis ja tasapainoinen sommitelma. Sinistä, punaista ja vihreää. Kädet levällään, hiukset valtoiminaan peiton päällä. Hän kuiskasi minulle jotakin mitä en kuullut tai ymmärtänyt. Riisuin housut ja ripustin ne tavallista huolellisemmin tuolin karmille ja silmäisin vuoteelle. Hän hievahti vähän ja teki minulle tilaa viereensä, ehkä vähän hymyäkin häivähti noissa silmissä. Mon cheri! Asetuin hänen viereensä niin, että  hänen kätensä jäi niskani alle. Makasimme siinä kasvokkain hyvin lähellä toisiam-me ja tunsin tuoreen öljyn tuoksahduksen. – Varo, minä olen vielä vähän märkä, hän kuiskasi. Näin kuinka ikkunasta lankeavassa valokeilassa seisoi Modigliani pensseli kädessään ja tuijotti meitä mustasukkaisesti. Miehen röyhkeä läsnäolo ja tuijotus häiritsivät minua, mutta hänestä piittaamatta annoin oikean käteni levähtää hetkeksi Nun lantion kaarelle ja sitten kaarta pitkin vähän alemmas. – Älä viitsi, hän sanoi vähän kyllästyneellä äänellä.
     Vilkaisin Modigliania, joka paiskasi pensselinsä suttuiselle pöydälle ja alkoi pyyhkiä sormiaan minun kasvopyyhkeeseeni. Hänellä on ikää jo toista sataa vuotta, minä mietiskelin. Juoko hän absinttia, koiruoholikööriä?  Tuollainen alkukantainen reaktio, paiskiminen on osoitus henkisestä kypsymättömyydestä. Katsoin taas hyvin läheltä Nun soikeita kasvoja. Silmät olivat vähän soikeat, mutta muu vartalo aivan sopusuhtainen. Hänen kohdallaan taiteilija oli luopunut tavastaan venytellä muotoja. Nu oli täydellinen.
     Mutta oliko hänkin jo yli sata vuotias? Ajatus kauhistutti minua. Oikea käteni pysähtyi taas Nun lantion kaarelle. Nyt, näin läheltä erotin hienoja ryppyjä poskella ja tummat silmänaluset. Millaista elämää hän oli viettänyt? Poskella vieri kyynel, yksi ainoa ja minä pyyhin sen kädenselkään.Tunsin kuinka väsymys hiipi hitaasti jäseniin, ja päätin sulkea silmät tässä yksinäisyydessä.
      - Mihin sinä minua viet, kuulin Nun äänen kysyvän samalla kun tunsin vajoavani yhä syvemmälle, alemmas ja alemmas sinisen tason läpi. Kuulin kuinka ruoho kasvoi meidän välillemme ja äkkiä heräsin yksin vuoteella jonka päiväpeitto oli valahtanut lattialle.

Miete:
On todellisuuksia joita ei voi todistaa




PITÄISIKÖ MINUN TUNTEA SINUT

 

Elän lomittuneena kuvasi kanssa,
yhä harvemmin ajatuksissa


 



Siitä on vuosikymmeniä kun täältä lähdin. Kuka oli tuonut tänne pelargonioita ja asetellut ne ikkunalaudalle? Se on tapahtunut eilen tai tänään, vaikea tietää.  Marraskuinen hämärä päivä on saanut ne ikkunan valossa heräämään ja  oudoksuen huomaan, että niihin on puhjennut hentoja, vaaleanpunaisia kukintoja. Muistan kuinka kauan sitten aamuisin herätessä vesilasi oli jäässä ja ikkunan eteen oli tuprunnut öinen lumi, niin että piti käydä se  ulkoa päin lakaisemassa. Minähän asuin täällä kellarissa. Nyt ahdas huone haisi tunkkaiselle homeelle ja lattialla, pöydän jalan tuntumissa kömpi kohmeinen kärpänen.
     Avasin laukun ja ladoin pöydälle mukaan otetut paperit. Päiväkirjamerkintöjä, runontynkiä, raajarikkoisia tarinoita. Valokuvan, joka esitti  nuorta tummahiuksista tyttöä. Minun pakkomielteeni, jonka olin nimennyt Botticellin Lauraksi vaikka muistelin että taiteilijan Laura oli vaalea. Tunsin kuinka kuvan myötä  kellarihuoneeseen levisi hitaasti kukkien tuoksu ja muistin kevään, jolloin jätin ne hänelle antamatta. Olin suunnitellut että annan ne nimipäivänä, mutta en kuiten-kaan rohjennut. Hän istui minun edessäni maailmanhistorian luennoilla ja tuoksui kukille. Osakunnan juhlissa pyrin hänen lähelleen ja huomasin puseron rinnuksessa pienen hiirikorun. Luentojen jälkeen seurasin häntä matkan päästä ja pelkäsin, että minut huomataan. Aina hän pysähtyi linjuripysäkille ja jäi odottamaan Paraisten autoa.  
      Selasin papereita. Niihin oli töherretty lyijykynällä sentimentaalisia nuoruuden runoja. Joen virta, äänetön viriävä tuulenkieli. Lintujen mustat siivet leikkaavat sälöjä hangenpintaan. Huomasin komeron oven, sen jossa kauan sitten pidin vaatteita ja muita tavaroita. Vielä kerran halusin avata tuon oven ja etsiä löytyisikö sieltä jotakin unohtunutta. Ovi oli juuttunut niin kiinni, että hädin tuskin sain sen aukeamaan. Pimeästä raosta lehahti silmille parvi koiperhosia, mutta sitten sieltä astuikin Laura kellarihuoneen ahtaaseen tilaan. Minun oli pakko istahtaa homeelle tuoksahtavan vuoteen päiväpeitolle. Komerosta kuului hyvin vaimeana Lisztin Liebesträume.
     Olin hämmentynyt, mitään en osannut sanoa. Vuosien mittaan hän ei ollut muuttunut vähääkään, hiirikorukin oli yhä puseron rintamuksessa.
     Kokosin paperit takaisin laukkuun ja lähdimme kuin yhteisestä sopimuksesta ulos, raikkaaseen syysilmaan. Hän ei puhunut mitään, seurasi vain minua kun suunnistin kulkuni kohti linjuripysäkkiä. Koko matkan ajan kerroin hänelle maailmasta joka oli muuttunut. Valitin, että ihmisiltä puuttuu kyky empatiaan ja mielikuvitus korvataan tekniikalla. Enää ei ole ideologioita ja niiden tilalle on tullut pyhä tavara. Omaa kulttuuriperintöä ei arvosteta, vaan etsitään kaikkea eksoottista ja ajan kuluttaminen on tärkeämpää kuin syvällinen tunteminen. Oma kieli vaihdetaan vieraaksi ja  suositaan vieraita nimiä, koska omakieliset tuntuvat maalaisilta ja arkisilta.
Varmaan ihmettelet miksi minä sinulle tulin tällaisia puhumaan, mutta ymmärrät ehkä jos sanon, että olet minulle pakkomielle ja minä olen yksinäinen. Ihmettelen usein mihin sinä lopulta katosit.
     Hän kyllä kuunteli minua vaikka ei vieläkään puhunut mitään. Olimme tulleet jo lähelle tuttua linjuripysäkkiä kun huomasin, ettei hän enää kulkenutkaan rinnallani. Siihen oli ilmaantunut vanha nainen jonka kasvot olivat itkusta turvoksissa ja jolla oli  vastenmielisen ryppyinen iho. Kaapissa piilottelu oli jättänyt häneen jälkensä. Nyt nainen  pysähtyi ja katsoi minua tyytymättömänä.
     -Miksi seuraat minua joka päivä tänne pysäkille? Pitäisikö minun tuntea sinut? Etkö sinä vielä tiedä, että joidenkin ihmisten suuruus on siinä että he kirjoittavat hyvin. Toisten suuruus on siinä, etteivät he kirjoita. Näin hän muistutti minua Jean de la Bruyeren tokaisusta.
     Vilkaisin vielä kerran ympärilleni. Vanhat rakennukset häipyivät hitaasti tihenevän lumisateen varjoon.
     Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla. Minä vain haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin, sanoin hänelle jonka katseesta erotin pelon. Niin kuin useimmat ikääntyneet ihmiset, hän ei halunnut muistaa mitään. Vanhoille on menneisyys yhtä pelottava kuin tulevaisuus.
     Satoi yhä tiuhemmin lunta. Jätin vanhan naisen pysäkille ja näin kuinka hän vähitellen katosi lumiharson peittoon. Jatkoin matkaa opiskeluaikojen kellaritilaan takaisin, mutta nyt suljin komeron oven huolellisesti.

Miten kalat siirtyivät merestä kuivan maan eläjiksi vaikka niillä ei ollut jalkoja? Viisivuotias

taiteilija ratkaisi ongelman paapalle, joka kirjoitetaan pitkällä vokaalilla koska on kotoisin Poh-

janmaalta. Edellisen tarinan (Vapaana vihdoin) kuvituksena oli siis ”Alkukala pyörillä”.

AUTIOTALO  

Miten lintujen kanssa sovitaan niiden kielten tulkkauksesta?

(Neruda)

Tien varrella kasvoi ohutrunkoisia koivuja, jotka olivat talvella lumen painosta taipuneet vääriksi. Olimme antaneet sille nimeksi kaarimetsä. Pian sen jälkeen puusto harveni ja eteen aukesi vanha pelto, jota ei varmaankaan ollut viljelty enää vuosikausiin. Keskellä peltoaukeamaa oli rapistunut autiotalo, jonka ikkunat oli särjetty ja ovet lonksuivat saranoillaan tuulessa. Meistä se oli kummitusmainen, mutta siitä huolimatta vierailtiin usein sen tyhjissä huoneissa ja etsittiin niihin unohtuneita tavaroita. Kukahan siellä oli asunut? Siitä oli varmaan  jo kaksi tai kolmekymmentä vuotta, niin me pohdittiin.

      Meillä oli metalliputken pätkistä kyhätyt tussarit ja Patella oli ampumahaudasta löytynyt trotyylin pala, joka sytytettiin tuleen. Se suitsusi mustaa, kitkerää savua huoneeseen, mutta onneksi siellä oli hyvä veto. Ikkunat olivat sirpaleina. – Mennään kauemmas, Kake ehdotti. Jos siinä on vaikka vielä nalli jossakin ja räjähtää.

      Mentiin oven taakse turvaan, mutta mitään ei tapahtunut. Kun tuli alkoi kitua, Pate meni rohkeasti kasaa kohti ja kaatoi sen päälle sadevettä jota oli otettu varoiksi mukaan. Ulkoa kuului ääniä, ja ikkunasta näimme että taloa lähestyi vanha mies. Tai ainakin se näytti meistä vanhalta, mutta myöhemmin äiti sanoi sen olleen keski-ikäinen työtön. Mies jäi seisomaan talon entiselle pihamaalle ja katseli villiintyneitä marjapensaita. Hän seisoi siinä pitkään, hievahtamatta kunnes kääntyi päättävästi ulkoovelle. Kuulimme kun hän astui sisään alakerran autioon menneisyyteen ja lähti sitten kipuamaan portaita pitkin ylös. Meitä kauhistutti. Jos se olikin talon entinen omistaja joka syyttäisi meitä tihutöistä. Mies ilmaantui huoneen ovelle ja silmäili meitä uteliaasti. Huomasi kytevän trotyylikasan ja potkaisi sen hajalle. – Mitäs pojat täällä, hän kysyi. 

      – Ettehän te vaan tulipaloa sytytä? 

      - Ei me sillä tavalla, meillä on vettä mukana, Pate riensi selittelemään. – Kokeiltiin vaan että palaako tuo kipsi.

- Se on räjähdysainetta, mies valisti meitä. Vaikka kyllähän me se tiedettiin ja siitä oli varoiteltu. Saksalaisten ampumahaudoista ja leiripaikoilta sitä löytyi. Siellä oli ollut joskus tulipalo.

      Mies näytti välinpitämättömältä, häntä ei kiinnostanut mikään. Katseli vain ympärilleen ja pani kantamuksensa lattialle. Vasta nyt huomasin, että hän oli roikottanut mukanaan pullottavaa pussia jota näytti käsittelevän varovasti. 

- Täytyy lähteä syömään, minä sanoin ja sain muut perääni portaikkoon. Talon taakse kyhätyt maalitaulut jäivät seisomaan joutilaina, tarkkuuskilpailu tussareilla jäi toteutumatta. Miehen ilmaantuminen keskeytti puuhat ja jätti mieleen oudon tunteen. Hänessä oli jotakin kummallista.

      Oli jo iltapäivä kun maleksin kotipihaan. Päästin jaloissa pyörivän kissan edeltäni sisään. Kotona oli kaikki ennallaan. Aamupalan jäljet korjaamatta, likaiset astiat ja leivänmurut. Työnsin hellaan muutaman koivuhalon ja tuohta, sytytin tulen ja panin teevettä kiehumaan. Kaapista löytyi kuivia korppuja ja aamulla puoliksi järsitty leipäpala. Äiti oli lähtiessään  jakanut sata neuvoa tästä ja tuosta. Tulitikkujen kanssa ei saa leikkiä ja Mirri pitää ruokkia. Ennen kahdeksaa illalla voin lähteä isää vastaan kun hän tulee päivystysvuorolta kotiin. Mutta varovainen täytyy olla eikä saa päästää kotiin vieraita ohikulkijoita. Niiden joukossa on nykyisin paljon rikollisia ja juoppoa jouto-porukkaa. Kyllähän minä sen tiesin, samanlainen joutomies oli keskeyttänyt meidän tussarijuhlat autiotalolla.

      Teetä juodessa näin keittiön ikkunasta kuinka poliisiauto ajoi kovaa vauhtia parakkikylän ohittavaa soratietä pitkin sataman suuntaan. Sieltähän minäkin olin vasta tullut, mutta en satamasta vaan autiotalolta, joka jäi erkanevan tien varteen. Sinne pellolle, jonka yllä harakat kaartelivat. Pölypilvi jäi leijumaan poliisiauton perään ja jostakin kaukaa kuului ikkunan läpi junan vihellys. Tavaravaunut kolistelivat kohti satamaa.

      Lähdin jo seitsemän jälkeen maleksimaan isän työpaikan suuntaan. Se oli piikkilangoilla ympäröity ja siellä oli vartio portilla. Sillä oli konepistooli rinnan päällä roikkumassa. Mies tunsi minut ja päästi portista. Kävelin tuttua rakennusta kohti, täällä olin käynyt ennenkin. Isä näytti hämmästyneeltä eikä järin iloiseltakaan kun näki minut, mutta käski odotella vielä jonkin aikaa. Sitten lähdettäisiin. 

      Ei minua kellonaika kiinnostanut eikä huoneessa edes ollut kelloa. Oli vain isoja työpöytiä ja niiden päällä kirjoituskoneita. Minä panin paperin koneeseen ja kirjoitin Eira. Puhelin soi ja isä rykäisi ennen kuin sanoi tärkeällä äänellä ”huomio” ja jotakin muuta. Korkean kaapin päällä pääkallo irvisteli ja tuijotti itsepintaisesti minua. Joku oli sanonut, että se oli muka venäläisen vangin kallo ja että sitä oli keitetty, mutta minä en uskonut. Isä ei paljon puhunut, vain sen verran että väitti kallon olevan ainakin yli sata vuotias. Eikä hän tiennyt kuka sen oli kaapin päälle nostanut ja miksi. Ehkä koristeeksi.  Hänellä oli leveä nahkavyö jota joku sanoi rähinäremmiksi. Sen kyljessä roikkui pistoolikotelo.

      -Missä päin sellainen autiotalo on, kuulin isän kysyvän puhelimelta. Sieltä kuului kähinää minulle asti. – Hyvä on,  lähetetään sinne pari miestä vartioon yöksi. Etteivät asiattomat pääse sotkemaan paikkoja.

      Autiotalo, minä mietin. En minä muita tuntenut kuin sen yhden vain, sen jonne jätimme tänään miehen seisomaan yksin ja tuijottamaan ikkunamaisemaa. Tai oikestaan niitä harakoita, jotka kaartelivat vaivaiskoivua kasvavien ojien  pientareilla ja vanhan  pelättimen ympärillä.  – Mitä siellä autiotalolla on, minä kysyin isältä kun lähdettiin vihdoin kohti kotia.

      - Ei mitään erikoista, hän vastasi ja näytti mietteliäältä. Mutta seuraavana päivänä kuulin vanhempien naisten juoruavan, että joku mies oli siellä räjäyttänyt itsensä dynamiitilla. Poliisi tutki asiaa, mutta sehän oli selvä. Ei siihen mitään rikosta liittynyt, vain  itsemurha. Syytä pohdittiin, mutta kun ei miestä tunnettu, niin kukaan ei tiennyt.

      Talon takana vanhalla pellolla seisoi vain pelätin, kaukana selän takana männikössä mustik-kamaa ja harakoita. Eikö täällä ole mitään vartioitavaa pelätin kysyi ja sen katse oli ontto, vatsan paikalla hajonnut olkilyhde ja harteilla takkiriepu. 

 

 

VAPAANA VIHDOIN





"Alkukala pyörillä"

Olen huomannut että kaikki insinöörit eivät ole kuin ruostuneita saranoita.Heidän joukostaan voi joskus löytää jopa aidon humanistin.Vuosia sitten tunsin insinöörin joka harrasti astrologiaa. Sinä olet vaaka, hän sanoi. Tasapainoton ja sinipunainen. Eikö totta?Sinun on vaikea

tehdä lopullisia päätöksiä, jätät ne mieluummin huomiseen. Hän tunnisti tähtimerkin heti kun vain näki minun naamani, ja näin kuului käyneen monille muillekin. Toinenkin harrastus hänellä oli: pienten kivien keräily. En tiedä etsikö hän niistä vihjeitä malmista, mutta epäilen että miestä viehättivät kivien värit ja pintakuviot. Ehkä niistä kuului musiikkia. Silti hänen teki mieli heittää sellaisella toimistorakennuksen ikkunaa. Tunsin syvää myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka oli epäonnistunut puolisonsa valinnassa. Nainen näytti hevoselta, ja ehkä kysymyksessä olikin taloudellinen tai kulttuurinen ratkaisu. Hän oli hienoa ja vanhaa sukua, tämä nainen.
      Näitä muistelin kun vähän ärtyneenä kävelin kohti linjuripysäkkiä. Irrottelen vähän tänään, onhan nyt lauantai. Veera oli koko aamun motkottanut jostakin käsittämättömästä syystä, jota en tunnustanut. Hän muun muassa väitti, että minä muka olen piilottanut hänen ruman hattunsa, heittänyt sen muka epähuomiossa roskiin. Eipä silti, ei tuon hatun menetys minua itkettänyt. Annan tyttelin ostaa uuden ja entistä rumemman kun vain jättää minut rauhaan. Pidän Veeran olemuksessa eniten rauhasta, jota hän osaa ylläpitää aina kun odottaa huomionosoituksia.
Sellaisia, että sipaisen ohimennen hänen hiuksiaan tai ihastelen noita suuria silmiä. Naiset ovat sellaisia, oikeat naiset. En minä mistään kehonrakentajasta tai tiukkapipoisesta feminististä välittäisi pitää. Eivätkä minua viehätä poliittisesti äkämystyneet maailmanparantajatkaan, ne jotka syyttävät kaikesta fasisteja tietämättä edes mitä nämä ovat. Tai olivat, - nimittäin sosialisteja. Ja niin olivat muuten natsitkin. Ja sitten oli kaikenlaisia anarkisteja, nisteja, listeja, jotka yhteis-
toimin panivat viime vuosisadan sekaisin.
      Auto möyrysi jo kohti pysäkkiä ja niinpä nousin siihen. Sanoin että perille asti, mitä se sitten lieneekään. Kovin kaukana paikka ei voinut olla, koska sain rahasta vielä takaisinkin. Istuin vanhan mummon viereen ja jatkoin pohdintaa. Niin että olihan siinä sekasorrossa osuutensa nokkavilla siirtomaaisänilläkin. Niille kun ei sopinut millään ajatus, että joku muukin voisi opettaa alkuasukkaita pukeutumaan säädyllisesti ja johtaa nuo onnettomat länsimaisen sivistyksen piiriin.
Puhumaan englantia ja kumartelemaan isäntiään. Taisin nupista näitä itsekseni, koska mummo loi minuun arvioivan silmäisyn.- Minä tässä arvostelen nykymaailman menoa, sanoin hänelle. Oletteko kanssani samaa mieltä, että meillä on liikaa noita vapaamielisiä jotka hyväksyvät vain omat
mielipteensä? Hän ei vastannut mitään, vaan kohenteli ostoskassiaan ja siirtyi istumaan lähemmäs kuljettajaa.
      Seuraavalla pysäkillä viereeni istahti kovin nätin näköinen ja nuori fröökynä. Kynnet vihreiksi lakattuina ja hiukset pään pintaa myöten tiukasti suittuina. Korvakorutkin olivat teelautasen kokoiset. – Eikö tuollainen kampaus tunnu epämukavalta, kysyin häneltä. Eikö se kiristä otsanahkaa niin, että ajatuksetkin pysähtyvät? Harrastat varmaankin hevirokkia vai mitä se nyt onkaan, en
oikein pysy kärryillä nykymusiikin suuntausten kakofoniassa.
      Näitä kysellessä ihmettelin samalla, että mikä sai tämän neitokaisen istahtamaan juuri minun viereeni. Minulla oli sellainen pakkomielle, että haisen epämiellyttävästi. Kysymys ei ole tupakasta, jonka Veera on minulta kieltänyt. Eikä liioin viinastakaan, koska olin vasta aikeissa poiketa sopivaan kapakkaan. Ja kaiken lisäksi minulla oli tulenpalava virtsaamisen tarve. Istahtaminen minun
viereeni osoitti harkintakyvyn tilapäistä häiriötä, sillä yleensä paikka vieressäni pysyi vapaana päätepysäkille asti. Ehkä ihmiset pelkäävät syvämietteisyyttä?
      Kun bussi seuraavan kerran pysähtyi ottamaan vastaan uusia tulokkaita ja päästämään ulos ahdistuneimmat matkaajat, nousi nuori nainen paikaltaan ja teki minulle sormillaan hävyttömän eleen. Hän löysi uuden paikan sen mummon vierestä ja heidän välilleen näytti syntyvän yksimieli-nen keskustelu. Se ilhadutti minua, sillä itse en voi sietää poliittisia palavereja joissa kaikki huutavat yhtä aikaa kuulematta edes omaa ääntään. Olen joskus sanonut, että sellainen väki pitäisi roudata
kuorma-auton lavalla elämysmatkalle Pohjois-Vietnamiin. Tai Ruotsiin, jossa kuulemma  työpaikoillakin puhutaan nykyään vain englantia.
      Edellä jo mainittu pakottava tarve oli nyt yltymässä kestämättömäksi. Jäin seuraavalla pysäkillä kyydistä ja aloin silmäillä ympäristöä sillä silmällä. Kävelin jalat vähän ristissä ja horjuen leveän bulevardin keskellä piileksivää sorakatua, mutta täällähän riiti väkeä joka puskan juureen.
Sitten huomasin kadulla oven, joka näytti työmaaravintolan sisäänkäynniltä ja niinpä minä kiiruhdin vointinit äärirajoilla sinne. Avasin raskaan oven ja mikä helpotus! Edessäni oli laaja ja ihmisistä täysin tyhjä aula. Vaatenaulakkorivistöjä, jonkinlainen vahtimestarin koroke istuimineen.
Aulan päässä näin vapauttavan oven, jonka päälle oli liimattu kukon kuva. Marssin sitä tervehtimään ja piilossa kaikilta ihmiskunnan uteliailta heitin reippaasti vettä laulaen kovaäänisesti Marseljeesia.
       Helpottuneessa mielentilassa palasin takaisin aulaan, joka oli nyt typaten täynnä väkeä. Olin lievästi hämmentynyt. Vaatenaulakoiden edessä oleva pitkä koroke oli nyt kuin baaritiski, sitä vasten nojaivat rennosti hattupäiset gangsterit rupattelemassa pankkiryöstöistään. Myös naiset, paitsi että olivat toinen toistaan kauniimpia, olivat kuin 1920-luvulta. Lyhyet hameet ja piikkikorkoiset kengät, jopa saumasukat. Heidän ehostuksensakin oli kaukaa menneisyydestä, ja niin he rä-
pyttelivät raskaita silmäripsiään. Tuijotin näkyä hölmistyneenä enkä heti tajunnut, että povitaskussa oleva matkapuhelin pirisi kiukkuisesti. Naiset aloittivat juuri laulua My blue heaven.
       Ja sitten Veeran ääni. – Missä ihmeessä sinä taas maleksit? Meidänhän pitti mennä kylään Vaikkulaan, vai onko päässyt unohtumaan?
       Tyttökvartetti oli päässyt jo hyvään vauhtiin ja heidän hivelevät äänensä kiemurtelivat jo Veeran korviin.
- Missä hitossa sinä olet? Ala tulla sieltä nyt jo tai sano osoite niin minä tulen hakemaan.
- Hyvä on, vastasin hänelle ja suljin puhelimen. Panin sen jopa äänettömälle. Lähellä nojailevalta gangsterilta kysyin tiukasti: missä minä olen? Mikä tämä paikka oikein on?
       Hän korjasi hatun lieriä vähän ylemmäs että näki minut.
- Tämä on työväenteatterin aula. Vietetään täällä harjoitusten lomassa taukoa.

Paluumatkalla kotiin mietin ankarasti, missä muodossa tämä kokemus pitäisi Veeralle esittää. Vai onko parempi valittaa vatsakipuja ja kieltäytyä lähtemästä latkimaan kahvia Vaikkulaan.

Miete:

Hiljaa lapset! Opettaja tulee ja kertoo teille totuuden.

MUUTTOPÄIVÄ



Päivä lipuu silmien yli, väistää yötä
Valo kahisee nurmikolla

Iltapäivällä kuorma oli ajettu jo pihaan ja kaksi miestä purki tavaroita oven eteen. Minua vaivasi tunne siitä, että olimme tulleet liian aikaisin. Lähtöpäätöskin oli epämääräinen ja kaikki tuntui jääneen kesken. Mihin tämä perustui? En muistanut tehtyjä päätöksiä enkä niiden perusteluja. Työpaikalla eivät osanneet odottaa, että ilmaannun sinne takaisin ja muutan entiseen asuntoon joka on jo ajat sitten annettu muiden käyttöön. Muuttokuorman ympärillä pyöri tuttu koira, Pontus joka oli muistaakseni kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten. Mutta eihän se niin voinut olla, muuttomies heitti koiralle makkaranpalan ja nojasi lavaa vasten.
      Talon ikkuna avattiin ja siihen työntyi utelias ja uninen pää, joka pälyili pihamaan tapahtumia. Minä kysyin, että heräsikö hän auton ääneen kun ajoimme pihaan. Eikö hän enää muista kuka minä olen? Roosa muisteli, että hänelläkin on täällä joku tuttu, jonka nimi alkoi ehkä koolla. Katariina? Jätimme muuttomiehet purkamaan lastia ja lähdimme etsimään hänen tuttavaansa sairaalasta. Se löytyi keskeltä mäntymetsää ja Roosa muisteli, että hänen tuttavansa makasi rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Nousimme portaita ja huomasin, että Roosan vieressä  käveli joku nainen. Katselin häntä tarkemmin ja mietin, että tuo vieras nainen oli Roosaa pidempi. Saavuimme ovelle ja näimme kuinka tuttava nousi vuoteellaan istuma-asentoon ja jäi tuijottamaan meitä. Roosa syöksyi onnittelemaan häntä nimipäivän johdosta. En ollut ottanut sellaista huomioon ja tunsin oloni vähän noloksi. Annoin Katariinalle kättä ja puristin vähän liian kovasti, koska hän näytti kiusaantuneelta.
      Minua kalvoi tunne, että kaikki ei nyt ollut kohdallaan.
      Viereisessä vuoteessa makaava tumma mies selitti sairastavansa kurkkutulehdusta. Kerroin hänelle, että minullakin oli se viime viikolla, joten en voi saada enää tartuntaa. Tuo Katariina jota olimme tulleet täältä etsimään, näytti vähän vaivaantuneelta. Ja niin näytti Roosakin. Ymmärsin äkkiä, että he olivat lopulta aivan vieraita toisilleen eivätkä keksineet järjellistä puheenaihetta. Lähdimmekin sairaalasta, ja heti ulos päästyä tien risteyksessä huomasin että Roosa oli kadonnut. Minua kiukutti ja lähdin seuraamaan edellä kulkevaa vanhaa miestä, joka sanoi olevansa matkalla kotiin. Se näytti olevan suuri maalaistalo, pihapiirissä useita talleja. Vasta siellä näin Roosan, joka oli tullut etukäteen kyselemään kuulumisia. Hän näytti huolestuneelta. Kukaan ei tiedä meidän tulostamme mitään, hän sanoi. Meitä ei ole ilmoitettu ja asuntokin on annettu muille. Sain silti järjestettyä meille tilapäismajoituksen koulun ullakolta. Hellahuone ja makuualkovi, ei sisävessaa.
      Kiusallinen tuntemus vaivasi edelleen mieltä. Kaikki ei ollut ihan kohdallaan ja tuntui kuin jokin häiritsevä muistikuva pyrkisi koko ajan pintaan.
      Tämä on sietämätöntä, minä ajattelin ja pyyhkäisin kengänkantaa ruohotuppaaseen. Kuka tästä on vastuussa? Tallien takana hiipi joukko miehiä kompassit käsissään, ympärilleen pälyten. Katsoin kummeksuen näkyä ja kysyin paikalle saapuneelta talonmieheltä mitä tuo touhu tarkoittaa. Hän vilkaisi meitä molempia kierosti ja naurahti ikään kuin häpeillen. Ne ovat saaneet tehtäväksi etsiä teitä ja viedä kunnantalolle jossa kuulustelu tapahtuu.
      – Mikä helvetin kuulustelu? Minä ulvahdin ja vähällä olin jo huitaista tuota makeilevaa hymyä. Talonmies vakavoitui, koska huomasi että minä en ollut selvillä varsinaisesta asiasta.
      - Minä en tiedä siitä enempää, mutta hevoset täytyy nyt ruokkia. Hän tarttui hankoon ja nosti heinät pilttuun reunan yli. Näin vilaukselta hevon mulkosilmät ja ruskean otsatukan. Autoin miestä haromaan heiniä kasaan ja huomasin Roosan malttamattoman olemuksen. – Meidän on paras lähteä täältä takaisin, sanoin Roosalle. Minä en heidän kuulusteluihinsa aio osallistua.
      -Mutta miten se muuttokuorma? Hän kysyi. – Nehän kantavat meidän omaisuuden sinne koulun ullakolle.
      - Ei pohdita sitä nyt, minä vastasin päättävästi. Se ei kuulu heille missä meidän tavarat ovat. Oma on häpeänsä, koska eivät noudata sopimuksia.
      - Millaisen sopimuksen sinä olet tehnyt, Roosa kysyi. –Miksi minä en tiedä siitä mitään? 
      - En muista, mutta tuskin sillä merkitystä on, minä hänelle vastasin. - Palataan takaisin ja vaaditaan että lähettävät meidän tavarat takaisin mahdollisimman pian.
      Roosa seurasi minua vaitonaisena, katse keskittyneenä tiehen jolla asteli. –
      -Mutta asuntohan on siellä nyt tyhjä, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
      Tämä oli yllättävä näkökulma jota en ollut ottanut huomioon. Kaukaisuudesta kuului jo lähestyvän junan kohina ja pitkä, vähän surumielinen vihellys.

Eläköön Suomen neuvostotasavalta
  




Päivän miete: Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä





ET ERAT NOX


On Espanjallani kolme pyhää suojelijaa. Pyhä Debiili, pyhä Seniili ja pyhä Fossiili. Näin päättelee  Zafon. Minä askartelin aikoinani toimitustyössä, jonka tuloksena syntyi suomalaisen merimiehen, Leo Fbritiuksen muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Ällistelin maailmaa joka voidaan kauniisti paketoida, pitipä se sisällään mitä hyvänsä. On sanoja joiden puolesta kaikki vannovat. Tasavalta, demokratia, tasa-arvo, kansainvälisyys.Ne ovat karamelleja joita tarjoillaan värikkäissä pusseissa, mutta jokainen maistaa ne eri tavalla. Yksi noista hokemilla omaa egoaan korostavista tyypeistä on sama, joka vainoaa pappeja ja hajottaa kirkkoja, hän joka ei siedä muita kuin omat mielipiteensä. Kirjallinen onanisti, joka tuntee empatiaa vain itseään kohtaan. Hän katsoo karsaasti vääriä tunteita ja vieroksuu aistien väittämän maailman kuvaamista ellei se häntä miellytä. Onanistin on vaikea hyväk-syä omistaan poikkeavia ajatuksia ja mielipiteitä. Hän kyllä ilmoittautuu vapaamieliseksi, mutta ivaa sitä mitä ei itse voi hyväksyä. Ja se, mitä hän ei hyväksy, tulee jostakin ulkopuolelta. Siihen pitää varautua epäluuloisesti ja ivaten. Onanistit sulkeutuvat luomaansa kuplaan jossa nauttivat samanmielisten tuesta. Yritykset tunkeutua sinne ulkopuolelta tarjutaan yhteisvoimin.
      Tänään luin Malrauxin romaania Toivo. Jäin pohtimaan erityisesti kohtaa, jossa kuvataan hyökkäystä:  Puigin ympärillä ryntäilivät liberaalit, UET:n ja CNT:n miehet, anarkistit, tasavaltalaiset, sydikalistit ja sosialistit yhdessä vihollisen konekiväärejä kohti.
      Kaikkiko nämä keskenään riitelevät, kaunaiset porukat puolustivat demokratiaa ja vapautta? Olivatko vastapuolen maailmankuva ja tuntemukset ehdottoman tuomittavia ja vääriä? Paraneeko maailma siitä, että tämän hetken tieto ja maailmankuva projisoidaan menneisyyteen, joka tuomitaan vääristynein argumentein? Onko todellisuuden vääristyminen kertomus todellisuudesta niin kuin Karl Kraus väittää.
      Näkikö Andre Malraux Barcelonan kaduilla Jeesuksen jakamassa kiväärejä tuolle
kirjavalle joukolle, kun väitti että Kristuskin oli anarkisti? Mies, joka sanoi opetuslapsilleen, että antakaa keisarille mikä keisarin on ja kääntäkää viholliselle toinenkin poski jolle hän voi lyödä.